Jousi

[Hessu]

Eli minkä lainen liima sopii parhaiten jousen laminointiin ja kuinka paksuista viiluista sitä kannattaisi ruveta jousta tekemään, vai onko viilujen paksuudella mitään väliä lopputuloksen kannalta?

[Tuukka Kumpulainen]

Mika, onko lihavoinnin ylenmääräisellä viljelylläsi jokin merkitys? Sitä on todella rasittavaa lukea.

Asiaan.

Puujousen voi liimata mainiosti kyökin hellalla itse keittämällään liimalla. Raakanahasta hiljaisella tulella kypsytelty eläinliima vastaa lujuudeltaan laadukkaita synteettisiä puuliimoja ( esimerkiksi pisin todistettu 50-paunaisella puujousella koskaan ammuttu laukaus on tehty eläinliimatulla aseella). Ei maksa paljon, on erittäin ekologista ja perinteiden mukaista. Jousten liimauksessa työn laatu on paljon tärkeämpää kuin liiman nimi. Paraskaan superepoksi ei pidä huonosti valmistellussa saumassa, ja lähes kaikki liimat ovat riittävän lujia oikein käytettynä.

Laminaattipuujouset ovat usein hidasheittoisempia kuin vastaavat yksipuiset jouset. Liima on painavaa ja vitkaista ainetta. Yleistäen voikin sanoa, että mitä vähemmän laminaatteja jousessa on, sen parempi. Ohuista viiluista kasattu kaari tuottaisi todennnäköisesti pettymyksen: viilujen paksuudella on väliä. Nykyisin suositut ns. perry-refleksijouset (liimauksen yhteydessä vastakaarelle pakotetut) tehdään kahdesta palasta siten, että selkälaminaatti on, mikäli osat ovat samaa puuta, vahvuudeltaan 1/3 kaaren kokonaisvahvuudesta. Käytännössä 3 - 4 mm. Liian ohut selkälaminaatti mitätöi perry-periaatteen hyödyn. Mikäli selkä- ja vatsapuu ovat eri puulaatua, homma monimutkaistuu. Jäykkä, kova selkälaminaatti saattaa lisätä pehmeämmän vatsapuun rasitusta niin että siihen syntyy puristusmurtumia. Kovapuisen selkälaminaatin täytyy olla pehmeämpään vatsaan suhteessa ohuempi. Esim. Jenkeissä suosituissa hikkoriselkäisissä kynäkatajajousissa hikkori on vain millin, puolitoista paksu. Koska puujousten vatsasta poistetaan ennalta tietämätön määrä puuta tilleröinnin yhteydessä, ei vatsapuuta kannata tehdä kovin ohuesta kappaleesta, ellei tee kaarista tasapaksuja ja tilleröi kaaria leveyttä poistamalla lasikuitujousten tapaan.


Eripuiseksi selkälaminaatiksi kannattaa tietysti valita vetoluja puu. Hikkori, jalava, sokerivaahtera ja bambu ovat paljon käytettyjä. Bambuselkä on liian jäykkä useimmille puuvatsoille, jalava on näistä löyhimpänä paras valinta kotimaisten puiden pariksi. Sokerivaahtera on liimausominaisuuksiltaan kenties maailman paras puu, edullinen ja saatavuudeltaan hyvä vaihtoehto.

[JiiVee]

Tulipa tiukkaa laminaattitietoutta.
Miten sokerivaahteran erottaa muista vaahteroista? Kasvaako sitä metsässä tai puistossa? Mitähän on hardrock maple, kasvaakohan sitä suomessa? Entä vinemaple? Vaahteralajeja tuntuu olevan paljon eikä kirjaston kuvakirjastakaan ole oikein selvinnyt.
Minulla on työn alla Helsingin Kruunuhaasta, Liisanpuistosta (Sherwood Shopin edestä) peräisin oleva kiemurainen ja vastakaarinen hieno vaahtera-aihio. Puisto-osaston karsimasta paksusta oksasta (Halkaisija oli noin 30 cm.) Tahtoisin kovasti tietää mitä vaahteraa se mahtaa olla, ainakin on kovaa ja painavaa. Toivoisin myös etten onnistu pilaamaan sitä.
Vuotaliiman valmistusohje kiinnoistaisi myös.

[Tuukka Kumpulainen]

Suomessa kasvaa luonnonvaraisena vain yksi vaahteralaji, metsävaahtera. Puistoista ja pihoista löytyy myös muita vaahteroita - näitä on kymmeniä lajeja. Maastosta löytyy kuitenkin vain kotimaista.

Sokerivaahtera on oikea suomenkielinen nimi Pohjois-Amerikassa yleisenä kasvavalle puulle, jonka puuainesta jenkit kutsuvat joko rock, sugar, hard tai jopa hard rock mapleksi, erotuksena soft maple'istä, joiden puuaines on lähempänä meidän vaahteraamme. Sokerivaahtera on tiheämpää, kovempaa ja elastisempaa kuin muut puutavaravaahterat. Jos lankkukaupassa on myynnissä amerikkalaista vaahteraa, on se hyvin todennäköisesti tätä, mutta kannattaa varmasti kysäistä.

Vine maple on suomeksi viinivaahtera, ja poikkeaa täysin muista vaahteralajeista ominaisuuksiltaan. Olisin valmis maksamaan kohtalaisen summan hyvästä viinivaahtera-aihiosta. Pitkäjousia ammatikseen valmistava John Strunk pitää viinivaahteraa täysin hyvän marjakuusen veroisena lonkkaripuuna, sillä erolla, että viinivaahterajouset eivät katkeile miten sattuu niin kuin marjakuusijäkkärät. Viinivaahteraa löytyy suomalaisiltakin pihoilta. En tosin tiedä minkä laatuista. Amerikan viinivaahterajouset tehdään vähintään 60 vuotta vanhoista rungoista, niin hitaasti se (siellä) kasvaa.

Vaahteraoksasi laji selviäisi varmastikin puisto-osastolta. Omaehtoiseen lajitunnistukseen tarvitaan puun eläviä osia ja hyvät lähdeteokset. Viinivaahteraa se nyt ei ainakaan ole, sillä se ei kasva muutamaa metriä korkeammaksi. Kaikki vaahterat ovat painavia ja kovia tavallisiin kotimaisiin puihin verrattuna.

Liimanvalmistus on periaatteessa hyvin yksinkertainen tapahtuma, mutta sitä voi loputtomasti hioa lujemman ja laadukkaamman lopputuloksen toivossa. Ota eläimen raaka, tuore nahka ja kaavi siitä kaikki liha, rasva ja karva pois. Onnistuu helpommin useamman päivän liotuksen jälkeen. Kuivaa nahka (välttämätön välivaihe). Leikkaa nahka pieneksi silpuksi, mitä pienemmäksi sen saat, sitä nopeammin liima-aine liukenee. Laita silppu pieneen määrään vettä ja lämmitä velli kuumaksi, mutta ei missään nimessä kiehuvaksi. Sopiva on lämpö, jossa vesi pysyy juuri höyryämättä ja kuplimatta. Tarkkaile lientä, jotta se ei kiehu, mutta pysyy kuumana, muuten homma kusee. Kasta sormet liemeen aika ajoin. Kun, tuntikausien kuluttua, yhteenpainetut sormet tarttuvat toisiinsa, on liima-aine liuennut. Kaada kuuma liemi harsokankaan tai vastaavan läpi uuninpellille ohueksi kerrokseksi (roippeet jäävät siis harsoon) ja jäähdytä se nopeasti. Laita kuivaan ja lämpimään paikkaan. Kun liemi on kuivunut kirkkaaksi (mitä kirkkaampaa se on, sitä lujempaa liima), kovaksi levyksi, on se valmista ja voidaan varastoida jopa vuosiksi kuivaan paikkaan tuholaisilta suojattuna.

[Martti Auer]

Joo, en minäkään näistä moderneista epokseista ja polyuteraaniliimoista niin välitä, ei ne niin sovellu varsinkaan jousen liimaukseen. Epoksit ja polyuretaaniliimat eivät kestä pitkää käyttöä, vaan nämä vanhenevat, liimasaumasta tulee heikko ja nämä hapertuvat. Sama on nykyisessä paperissa, moderni paperi on liian hapan, jolloin ei kestä hyvä kuin 20 vuotta jolloin muuttuu pulveriksi. Toista on joskus satoja vuosia sitten tehty paperi, joka on edelleenkin kuin uutta, tämä ei ole hapertunut, koska näissä paperi on emäksistä. Ei näissä moderneissa jousissa kestä liima kuin ehkä puoli vuotta käytössä ja siinä kaikki.
_________________
Sellainen on suuri opettaja, joka taistelee professoreita vastaan, jolloin voi tulla professoriksi. Tämä on hienostunutta, tyhmyyttä vastaan. Viisautta ei voi kuitenkaan voittaa edes viisaudella, edes zen, viisaus tarvitsee tyhmyyttä, zen, toisinaan.

[JiiVee]

Kiitos tiedoista!
Onnistuisikohan Liiman valmistus koiran puruluusta (naudan raakavuotaa, valmiiksi kuivattua ja kaavittua)? Ajattelin tehdä siitä jouseni selän. Siinä on aika raju luontainen kolmen tuuman refleksi enkä haluaisi menettää siitä liikaa. Pakkasessa olisi kyllä pari ketunnahkaakin joille pitäisi vaimon mielestä jotain tehdä.
Jänisliima eli luuliima voisi varmaan toimia hyvin laminoinnissa jos sen vaan saa pidettyä lämpimänä puristukseen asti. Sitähän ovat soitinrakentajat käyttäneet menestyksellä jo vuosisatoja.

[Tuukka Kumpulainen]

Koiran puruluita tehdään varmaan monella tavalla, mutta minulle on jäänyt mielikuva, että useimmat niistä on hehkutettu hygieniasyistä. Jos hehkuttaminen tarkoittaa raakanahan voimakasta kuumennusta, on se pilalla. Ostin aikoinaan yhden puruluun (en muista merkkiä) kokeillakseni sitä jousihommiin, mutta se oli omituisen haurasta, aivan kuin pilalle kypsennettyä.

Jänisliima ja luuliima ovat eri asioita. Jänis- ja muut ns. eläinliimat tehdään pehmytkudoksista, luuliima valmistetaan kemiallisesti luun kollageenista, eikä synny hellan ääressä. Eipä tarvitsekaan, sillä eläinliima on lujempaa.

Eläinliimailussa on tosiaan tärkeää, että liima ei jähmety ennen lopullista puristusta. Liimaus tulee tehdä lämpimässä tilassa, liimapinnat kuumentaa ennen liiman sivelyä, ja koko homman toimia rivakasti. Jos epäilys jää kalvamaan mieltä, voi liimatun, paikoilleen puristetun jousen vielä kuumentaa esim. kuumailmapistoolilla, jolloin liima nesteytyy uudelleen ja kastelee pinnat kauttaaltaan.

Paitsi soitinrakentajat, myös jousenrakentajat ovat liimanneet jousensa eläinliimoilla 1900-luvulle asti. Liiman lujuudesta kertovat esim. äärimmilleen rasitetut aasialaiset komposiitit, joilla on ammuttu ennätyksiä yli sadan vuoden ikäisinä.

[JiiVee]

Olin sekoittanut asiat. Jänisliima on tietojeni mukaan valmistettu luuytimestä mikä on tietysti pehmeää, joten kutsuin sitä erheellisesti luuliimaksi.
Koiran puruluun pitäisi jousihommiin kuulemma olla sitä läpikuultavan likaisenkellertävänharmahtavaa laatua eikä sitä valkoisenkellertävää. K-marketista löytyi 14 tuuman mittaisia sellaisia (kummassakin solmussa vielä 12 " lisää).

[Tuukka Kumpulainen]

En tiedä tietolähdettäsi, mutta jänisliimaa ei todellakaan valmisteta luuytimestä. Luuydin on seos erilaisia rasvahappoja, ja kirjaimellinen liiman vastakohta. Hitunen luuydintä liimapinnassa estäisi tehokkaasti minkä tahansa liiman tarttumisen. Jänisliima tehdään todellisuudessa kaninnahoista.

Ruskeankuultavat puruluut tosiaan näyttävätkin samalta kuin pingoittamatta kuivunut peuran raakanahka. Ilmeisesti ne ovat kuumentamatonta raakavuotaa. Puruluut vaikuttavat melko paksunahkaisilta, ilmeisesti nautaa. Tällainen raakanahka on jousen selkään melko painava ja vitkainen materiaali - peurannahka on paperinohutta, mutta antaa juuri riittävästi suojaa.

[Matti]

[jmpaaso]

[Simo Hankaniemi]

Monesta puusuikaleesta laminoidut jouset ovat yllättävän kehnon tuntuisia, kuten Kumpulainen tässä aikaisemmin totesi. Esko Mikalahti teki aikoinaan 1990-luvun alkuvuosina ehkä parikymmentä tällaista jousta, joissa kaari oli liimattu monista hyvin ohuista saarniviiluista (modernilla liimalla). Jouset näyttivät ihan hyviltä, mutta heitto oli surkea, "tahmainen".

Olen valmistanut eläinliimaa muutamia kertoja keittämällä lyhyitä jänteiden pätkiä vedessä. Siis nimenomaan keittänyt, enkä vain liottanut kuumassa vedessä. Keittäminen kestää aika kauan, parhaan osan päivästä. Lopulta jänteet hajoavat lähes kokonaan ja tuloksena on kuraveden näköistä ohutta lientä. Keittämisen aikana vettä täytyy lisäillä silloin tällöin. Jäähtyessään liima jähmettyy ja voidaan varastoida esim. pakastamalla. Olen tehnyt tällä liimalla jännejousia ja hyvin on toiminut. Valmista liimaa ei saa enää uudelleen lämmittää kiehumispisteeseen.

Liiman tekoon kelpaavat monenlaiset eläimenosat, jänteistä ja kalojen uimarakoista saa parasta liimaa ainakin aasialaisten alan mestareiden todistuksen mukaan.

Eläinliimaa ei tarvitse välttämättä itse keitellä, sillä taiteilijatarvikekaupoista saatava jänisliima on samanlaista tavaraa.

Mika Nuotiolle sanoisin, että älä nyt ihmeessä liukene mihinkään tästä seurakunnasta. Sinulla on paljon annettavaa.

[Simo Hankaniemi]

Moderneilla aineilla on paikkansa myös perinnepuolella. Kyllä minäkin liimailen enimmäkseen moderneilla liimoilla, käytän enimmäkseen dacron-jänteitä, metallisia ostokärkiä jne. Ja ilman vannesahaa ja raskasta hiomakonetta tuntuisi monasti turhauttavalta. Ei kaikkia jousia tarvitse tehdä piin palalla kaapimalla.

[Guest]

Eläinliimaa voi toki tehdä keittämällä, jos puuha on sillä tavalla mielekkäämpää. Liiman lujuus kuitenkin kärsii. Kollageeni liukenee veteen jo 77 asteen lämpötilassa, ja yli 80 asteen lämmössä liima-aineen lujuus laskee 2.3 % tunnissa. Kuusi tuntia keitetty liima on siis noin 14 % heikompaa kuin saman ajan kuumassa vedessä valmisteltu. Mikään liima ei ole niin lujaa, että sitä kannattaisi mielestäni ehdoin tahdoin heikentää.

Lujinta eläinliimaa saadaan kalan uimarakosta, toiseksi lujinta lipeäliotetusta nahasta, kolmanneksi lujinta liottamattomasta nahasta, neljänneksi luusta, viidenneksi jänteistä. Näitä vielä hieman heikompaa on kaupallinen jänisliima.

Heikkolaatuisen liiman sisältämät kuona-aineet (jotka ilmenevät mm. sen tummasta väristä) paitsi heikentävät liimaa, myös lisäävät jousen kuollutta, hyödytöntä massaa (ja liima on raskasta). Vaikutus ei varmasti ole suuri, mutta kuitenkin sellainen, jonka voi helposti eliminoida.

[Simo Hankaniemi]

Enpä tuotakaan tiennyt, ettei aineita tarvitse keittää. Näkemissäni ohjeissa on aina mainittu keittäminen ja sen mukaan olen tehnyt. Täytyypä joskus kokeilla vaihtoehtoista tapaa.

Enimmäkseen olen liimaillut jänisliimalla jännejousia ja sekin on pitänyt ihan hyvin. Ongelmia on tullut vain silloin, kun kosteussuojaus on ollut heikko ja jänteen ja puun rajakohta on päässyt vettymään. Tällöin jänteet alkavat irvistellä, eli syntyy rako. Olen ottanut tavaksi liimata jänteiden päälle kankaan tai raakanahan (joskus käärmennnahan), jolloin tällaisia ongelmia ei ole ollut.

[jmpaaso]

Tuosta Cascamite liimasta. Saako sitä suamesta? Sitä kun mainostetaan noissa kirjoissa enklantilaisissa. Toissa kesänä käväsin Englannissa ja pitkän etsinnän tuloksena löysin Cascamitea mutta nimi olikin "Extramite" Muuten samaa ainaetta ja oliko peräti Humbrolin valmistamaa?

Joka tapauksessa yritin sitten soitella suomen Humbrolin edustajalle ja selitin tilanteen: että saisko täältä. Se asia jäi kesken eikä ko. tapaus ikinä ottanutt takaisin yhteyttä selvittääkseen että saako "Cascamitea" /extramiteä suomeen?

Vielä on avaamaton pikku purnukka.. pitää säästää oikean kohteeseen.

[Tuomo]

Liimoista vielä, löysin linkin http://www.wanhawiljami.fi takaa seuraavanlaista tietoa, jolla voinee parantaa nahkaliiman kosteudenkestoa:

"Vanhanajan Puusepänliima (ns. kuumaliima) rae

Nahkateollisuuden nahasjätteistä keittämällä ja kuivaamalla valmistettu hiutale-, rae- tai levyliima,
- pidetään käyttökelpoisena lämpöhauteella,
- kuivumisaika 30 min - 10 tuntia olosuhteista riippuen.
Liimasta saadaan kosteudenkestävä, jos se sulatetaan 3-5 % alunavesi-liuokseen ja vielä kestävämpää, jos siihen sekoitetaan 5-10 % pellavaöljyvernissaa."

Miten on, kestääkö liima yhä sen, mitä se kestää ilman lisäaineita?

[Simo Hankaniemi]

En uskaltaisi lisätä eläinliimaan pellavaöljyvernissaa, ainakaan jos tarkoituksena on tehdä jännejousi. Voihan sitä kokeilla liimaamalla kaksi puupalaa yhteen. Sittenhän sen näkee, toimiiko.

MInusta on varmempaa olla panematta lisäaineita mukaan. Jousenhan voi suojata liimauksen ja tilleröinnin jälkeen erilaisilla pintakäsittelyaineilla tai lakoilla. Vaikka lisäaineet liimaan laittaisikin, niin jousi on joka tapauksessa suojattava roiskeita vastaan, joten vernissan tai alunan hyöty jäisi muutenkin lähinnä teoreettiseksi.

Lisäaineista voisi kuitenkin olla hyötyä, jos liimaa käyttää sulittamiseen. Taidankin kokeilla hommaa siinä yhteydessä.