Jousi

[J Menna]

Tervehdys metsästäjät.
Onko muilla vastaavia kokemuksia vesanuolista?

Ja tapaus on tällainen:
Tein viime loppukesästä viiden vesanuolen metsästyssetin joissa paino 32-33grammaa kaikkineen. Nuolet ovat vaahteraa ja pihlajaa. Sulat pronssikalkkunaa. Vesat kaadettu jo 2011. Yksi osoittautui heti valmistuessaan sudeksi ja jäi pois setistä. Olin senkin spinettänyt sopivaksi jouselleni, mutta jotenkin ominaisuudet muuttuivat sulituksen ja kärjen myötä ja veti paljon oikealle...

No, pyhät neljä niputti mukavasti elo-syys-loka-marras- joulukuun. Joskus passissa istuessani lopuksi ammuin syötille nippuun ja lähin kotio. Aina toimivat. Ongelmana oli ennemminkin se että tiiviissä nipussa leikkurit osuivat toisiinsa.

Nyt maanantaina, sorsajahdin alla, testailin näitä nuoliani.
Kuin varpusparvi. Yksi ylhäällä oikealla, toinen alhaalla vasemmalla jne... Ihmettelin. Ammuin tiistaina uudestaan ja sama ilmiö. Punnitsin ne: yhä 32-33 grammaa. Sitten spinetin ja hui! Spine on kohallaan mulla nuolissa 52#, vaikka spinemittarini ei mikään standardi olekkaan. Ja sitä 52# ne viime syksynä olivat. Siihen hiotut.
Nyt spinet nättivät kaikkea 36# ja 60# välillä. Ihmeellisintä näissä vesanuolissa on että kun spinetän eräänkin kukkosulka alaspäin, kuten kuuluu, antaa se 41# ja kun käännän 180 astetta lukema on 60#!!!
Sitten tuumin vielä josko ne olisivat jotenkin kosteita ja kuivasin autossa päivän. Yhä levisi taululle setti siinä määrin että ei niillä ole metsään mitään asiaa.

Eli siis, onko tyypillistä vesanuolille että ne "elävät" pitkään ja ovat vastapuolilleen näin rajusti poikkeavia?
Ja että nuolista osa löystyy ja osa tiukkenee!? Hä!?
Poikkeaman ymmärtäisi jos on ohentanut epätasaisesti vain toiselta puolelta, mutta olen mielestäni vähät hiomiset tehnyt mahd. tasaisesti.

ps. Siirrynkö hiilikuitunuoliin metsästysnuolissa...

[Tramppi]

onhan nuolet varmasti edelleen suoria?

[Ari Rantala]

Yksi syy miksi aikoinaan kehitys on kulkenut kohti stabiileja hiilikuitu etc. nuolia...

Selkeätä syytä en tiedä, varsinkaan jos painot ovat edelleen samat kuin alunperin. Ehkä kosteus vain jakaantuu epätasaisesti nuolivarressa...

Jos mahiksia, niin tällää ne toviksi humidoriin jossa tasainen kosteus ja kokeile sitten uudestaan.

Spinen epämääräisyyteen eri suunnissa olen itsekin törmännyt ja ratkaissut asian tälläämällä kukon sille puolelle jolla spine on eri varsilla sama. Vesavarsilla kun ei ole niin väliä miten päin nokkiura on tehty. Liekä tuohon epätasaisuuteen syynä varren kasvusuunta aurinkoon nähden ja siitä aiheutunut lustojen paksuuksien vaihtelu...

Vikahan on tietysti AINA välineissä eikä ampujassa
_________________
I sometimes think that God in creating man somewhat overestimated his ability.
-Oscar Wilde-

[Iivana]

Kun harrastat noita inkkarijousia, niin nuo vesanuolet ovat lähes ainut tyyliin sopiva vaihtoehto.
Vähemmän tyyliin sopiva, mutta aito primi on mäntypuu. Siitäkin vain tiivissyinen punainen (jo osittain hongittunut) ydin.
Ihan paras on suorasyisen vanhan kelon ydinpuu.
Jos etelästä löytyy tarpeeksi vanha puu, niin se puu on parasta, koska kevät/kesäpuun suhde on parempi kuin pohjoisessa.
Mitä enemmän pohjoiseen mennään, sitä kierteisempää ja "hötömpää" puusta tulee. Jos löytyy sopivasti hongittunut kelo, niin useimmiten se on ihan korkkiruuvi.
Etelässä metsätalous on pitänyt huolen, ettei esi-isien nuolimateriaalia ole juurikaan saatavilla.
Maan keskivaiheilla kasvaa vielä sellaista vanhaa mäntytukkia, josta saa kohtuullisia nuolia. Näistä se Uusitalokin aihionsa tekee. En tiedä valkkaako ydinpuun, joistain aihioista olen päätellyt että ei. Mutta toimivia nuolia niistäkin tulee. Hyvän puun tuntee siitä, että lohkomalla ja lopuksi puukolla halkomalla saa suoria neliskanttisia aihioita. Jos pääset tukkia kaatamaan niin merkkaa ilmansuunnat puuhun. Kun tarkasti tehdään, niin puun ominaisuudet ovat hieman erilaiset eri puolilla. Normaalisti ei tällä männyn kanssa ole suurta merkitystä, mutta nuolien kanssa tämä kannattaa ottaa huomioon jos siihen on mahdollisuuksia.
Kuusi on kevyempää, kestävämpää ja pitkäkuituisempaa kuin mänty, mutta sen kanssa on toisinaan ollut hieman samantyyppisiä ongelmia kuin noiden vesanuolien kanssa. Kuusi ei helposti hongitu, vaan siitä tulee ydinlaho lähes aina vanhempana. Tällä hongittumisella on se tärkeä merkitys, että spinemittari ja suoruustähystys näyttävät kohtuullisella tarkuudella päivästä päivään lähes samaa lukemaa. Tosin puu löystyy jonkin verran kun sitä ammutaan, joten spine hieman laskee. Hyvässä puussa sekin on vähäistä.
Näitä voipi kyseenalaistaa, kun perustuvat perimätietoon puun ominaisuuksisata ja omiin kokemuksiin. Tosin muistiinmerkkittyä tietoa ja kansatieteellisiä todistuksia on olemassa siitä, että mänty on ollut esi-isiemme nuolimateriaali käsijousissa.
P.S. männyn punehtunut ydinpuu on tuvan seinässä uutena todella hienoa. Harmi vain, että puu tummuu ajan myötä.
_________________
"Hyvä pystykorva on parempi kaveri kuin huono nainen"

[Tuomo]

Suoruuden tarkistamista minäkin ajattelin ehdottaa.

Vesavarret ovat mitä ovat, kuten mitkä tahansa nuolet. Voi olla, että ovat vain väsyneet, tai on ollut kosteaa, tai jotain muuta mikä ei luultavasti koskaan selviä.

Mutta ei sinun sentään hiilareihin tarvitse siirtyä. Kaupallisia varsia on vaikka kuinka ja jos juuri vesoja kaipaat niin niitähän on puskat täynnä. Kulutustavaraahan nuolet ovat. Siksi nuolia kannattaakin tehdä kerralla paljon.

Olen itsekin huomannut sen, että jäykkyys voi vaihdella ihan riippuen siitä, kummin päin nuolen spinemittariin laittaa. 20 paunaa on kyllä aika paljon!

Iivanalta hyvää tietoa! Ostin joskus pari lautaa, jossa oli mukavasti punaista ja tiheää sydänpuuta, ajatuksella, että tekisin niistä joskus nuolia. Siis joskus...

[J Menna]

Kiitos veljet myötätunnosta.

Niin, ampuja valittaa välineitään... Mutta taulusetti niputtaa erittäin ok. Viikon päästä voitte tarkastaa tilanteen Kuralassa.

No, vesanuolien suoruus on hieman heikompi kuin ostoaihioiden, mutta kokonaisuus on "suora", vaikka matkalla on mutkia, miten nyt sanoisin, kasvukierteen mukaan.
Eli kyllä ne "suoria" ovat.

Ylipäätään leikkurinuolien tekeminen on vaikeampaa. Varsinkin vesaleikkurien. Ja toki olen tehnyt niitä vasta muutaman kymmenen, eli kokemus on vielä hankkimatta. En aio siis siirtyä moderneihin materiaaleihin vaan sitkeästi paneutua tähän asiaan.

[Nanook - pakkasen poika]

Epäilisin kesän korkeaa ilmankosteutta, johon vesavarret reagoivat kukin tyylilään. Sellainen tuli puhelusi jälkeen vielä mieleen, että pihlaja ja vaahtera ovat keskenään erilaista puutavaraa. Ainakin ne vaahtera-aihiot, joita olen kerännyt, ovat olleet järjestään todella kevyttä ja jollain tapaa haurasta materiaalia. Pihlaja on taas painavampaa ja kestää paljon enemmän taivutusta ennen kuin katkeaa. Auttaisiko jatkossa, jos setissä vain yhtä puulajia?

[Kuhmon Ahma]

[Tuukka Kumpulainen]

1990-luvulla vesanuolia käyttäessäni minulla ei ollut spinemittaria. Kontrolloin kyllä vesojen läpimittaa käyttämällä 8,5 mm läpiporattua metallinpalaa sovitusmallineena, ja pituus oli tietenkin yhtäläinen. Tästä huolimatta kasat tahtoivat levitä turhan suuriksi 15 metrin sisältäkin ampuessani. Määrämitta ja -paksuus eivät takaa mitään, kuten sittemmin on tullut spinemittarin kanssa todettua. Esimerkiksi mäntyisissä lohkovarsissa jäykimmät ovat spinearvoltaan yli 100 % korkeampia kuin notkeimmat, vaikka pituus ja paksuus on vakioitu.

Vesanuolia en ole spinettänyt vielä satunnaisia yksittäisiä lukuun ottamatta, mutta yksi tasankohenkinen kanukkasetti odottaa. Spinen toteamiseen ja vertailemiseen ei tietenkään tarvita mittaria, kokenut selvittää muutamassa sekunnissa ihan käsipelillä, onko varsi oikeanlainen. Uskon näin tapahtuneen aikojen alusta saakka, koska vaihtelevan jäykkyisillä nuolilla ei vaan ruokita perhettä. "Peura! Hmm... tämä nuoli on sellainen, että pitää tähdätä ikään kuin rintakarvaan, jotta nuoli menee etujalan takaa sisään. Eiku oliko tämä sittenkin se, joka pitää suunnata suolille?"

Vaahteranvesoja keräsin setin, kun löysin ihanteellisen paksuisia, nuolisuoria vesoja kimpuksi asti. Jokainen näistä vääntyi kuivuessaan harmikseni tiukaksi banaaniksi. Yksi niitä episodeja, jotka ajoivat lohkovarsien pariin. Sittemmin opin, että kaikki maailman vanhimmat nuolet ovat lohkovartisia. Kelpasi.

[Tuomo]

Tämä(kin) on kiinnostava aihe! Yleisesti on tunnettua, että mitä kapeampi kahva, sitä vähemmän nuolen täsmälleen oikealla jäykkyydellä on merkitystä. Toki jännevälin pitää olla oikea, eli siellä 15-18 senttiä.

Aikeissa onkin testata (joskus...) ampumalla 20 jaardin matkaa "täydellisesti" viritetyllä nuolisarjalla ja epämääräisellä sekasarjalla. Jonkin verran voi tulla eroa mutta ei välttämättä merkittävästi.

Käsispinettämällä pääsee varmaan +- 5 paunan tarkkuuteen ja perinnejousille se on aivan riittävä. Nuolivarren suoruus on paljon tärkeämpi tekijä.

[J Menna]

Tuomo:

[Tuomo]

No joo, oikea ja "oikea"....

Eli tietenkin se millä jousi ja nuolet toimivat parhaiten!

[suomialex]

Tohon Juhan kommenttiin vielä ottomaanijousien jänneväleistä... Jänneväliä korotettiin ja laskettiin ilmeisesti aika rankalla kädellä tarpeen mukaan. Jos oli tarve päästää paljon nuolia lentoon eikä ollut niin tärkeää repiä kaikkia tehoja jousesta niin ottomaanit nostivat jänneväliä suorastaan huvittaviin korkeuksiin. Sitten kun taas yksittäisellä laukauksella oli enemmän merkitystä niin jänne laskettiin normikorkeuteen. Liian matala jänneväli ottomaanissa voi tosin olla vaarallinen jousi voi pyörähtää ympäri vaikka ollisi tarkkaan tilleröity, tämänhän Juha tietää ja me muut voimme vain arvailla millainen verenseisauttava tunne se on.

[J Menna]

Kyllä ja jousi lyö nopiaan! Ranteeseen tuli raju tosi mustelma. Jousi on pyörähtänyt muutaman kerran ja jos se olisi osunut silmään tai kivekseen olisi sillä osiolla pelit pelattu.

[Simo Hankaniemi]

Olen tehnyt niin, että ennen metsälle lähtöä testaan nuolet (myös vesanuolet) ampumalla solumuovilevyä noin 10-12 m etäisyydeltä. Ne nuolet, jotka lentävät riittävän suoraan, pääsevät mukaan metsälle ja muut jäävät kotiin. Ne (vesa)nuolet, jotka eivät koskaan läpäise testiä millään jousella, menettävät lopulta luottamukseni ja irrotan niistä leikkurin ja laitan tilalle esim. hylsykärjen. Niillä ammutaan jatkossa sitten lahoja kantoja ja männyn käpyjä. En trimmaile tai hio valmiita nuolia sen kummemmin. Se joko lentää tyydyttävästi tai ei lennä. Huonot leikkurinuolet kelpaavat hyvin myös "uhrattavaksi" esim. ampumalla lentäviä variksia ja muita vastaavia.

Olen pudottanut vesaleikkurilla yli 30 m päässä juoksevan fasaanikukon, joten kyllä vesanuolella osuu. Pitää vain hyväksyä elämän ajoittainen epätäydellisyys. Olen nähnyt, että jos tavoittelee täydellisyyttä, ei ole koskaan tyytyväinen. Myöskään hiilikuitunuolilla ampuva tähtäin-laukaisulaiteampuja ei välttämättä ole tyytyväinen osumatarkkuuteensa ja välineisiinsä. Olen nähnyt yhden tällaisen kaverin. Hän oli paljon tyytymättömämpi välineisiinsä kuin kukaan seurueessa ollut primiampuja. Jos on valinnut tietyn systeemin seuraamisen, niin se on sitten sitä. Ei painonnostajakaan harmittele sitä, että hän ei nosta yhtä paljon kuin nosturi. Eikä juoksulenkillä ajatella, että polkupyörällä kympin lenkki menisi paljon tehokkaammin.

[J Menna]

Simo:

[Simo Hankaniemi]

Ohiampuminen kuuluu elämään. Leijonillakin onnistuu vain yksi hyökkäys 20:stä. Juuri tänä iltana USA:n entinen Suomen suurlähettiläs puhui minusta hyvin mokaamisesta. Että sitä ei pidä jäädä märehtimään, sillä sehän todistaa, että on yrittänyt. Jos ei mokaa koskaan, ei ole mennyt tarpeeksi lujaa. En ainakaan itse haluaisi olla jousimies, joka onnistuu joka kilpailussa ja ampuu aina vitaaleille. Sehän olisi yhtä helvettiä, tylsyyden huippu. Primitiivijousiammunta on huippuhommaa juuri siksi, että mikään ei ole koskaan varmaa, epäonnistuminen on aina mahdollista. Siksi jännitys on aina tapissa. Ja siihenhän sitä pyritään, että elämä on jännittävää ja kiehtovaa.

[T. Manner]