METSÄSTYS MUINAISESSA
KREIKASSA
Simo Hankaniemi
Metsästystä on vuosituhansien ajan harjoitettu sekä
elanto- että urheilutarkoituksessa. Metsästykseen on myös
liitetty aatteellisia piirteitä, sillä sankarillinen urheilumetsästys
on aina haluttu erottaa tavanomaisesta lihan hankinnasta. Kreikassa
mahdollisuudet urheilumetsästykseen heikkenivät vähitellen
2 500 vuotta sitten, kun väkiluku kasvoi ja maanviljely laajeni.
Ammattilaisia ja aatelisia
Muinaisen Kreikan ammattimetsästäjät olivat etupäässä
vähävaraisia ansapyytäjiä, jotka myivät
pienriistasaaliinsa kaupunkien toreilla. Kyse oli pelkästään
työstä ja toimeentulosta, johon ei sisältynyt korkeampia
arvoja. Metsästys oli hoidettava häiritsemättä
ihmisiä tai jumalia.
Kaupunkivaltioiden nuoret aatelismiehet metsästivät
harrastuksen ja harjoituksen vuoksi suurriistaa, kuten villisikoja,
hirviä, peuroja, villivuohia ja leijonia. Heidän tavallisin
saaliseläimensä oli kuitenkin jänis. Kettuja, susia
ja karhuja ei paljonkaan metsästetty. Riistanhoito ja -suojelu
olivat välttämättömiä, sillä etenkin
kaupunkien lähellä elävä suurriista varattiin
aatelismetsästäjille.
Aseet ja menetelmät
Aatelisten yleisimpiä metsästysaseita olivat heitto- ja
pistokeihäät sekä miekka. Villisikakeihäät
olivat tukevavartisia kuten sotakeihäätkin, leveät
pronssikärjet olivat noin 40 cm:n pituisia. Myös pallopäisiä
puunuijia ja ryhmysauvoja käytettiin. Suojavarusteena oli kevyt
kilpi, jota tarvittiin ainakin leijonanmetsästyksessä.
Jäniksiä ja lintuja surmattiin satunnaisesti myös
kivellä heittämällä. Ajometsästyksessä
käytettiin usein pitkiä verkkoja, jotka oli solmittu pellavaköydestä.
Etenkin jäniksenajossa verkot olivat välttämättömiä.
Jousi oli Kreikassa harvinainen metsästysase,
mutta eräillä saarialueilla kuten Kreetalla se oli yleinen.
Jousta suosivat varsinaiset metsästäjäkansat, jotka
saivat jatkuvasti harjoitusta tämän aseen käytössä.
Kaupungistuneille kreikkalaisille jousi oli "barbaarien ase".
Kreetalaisten jouset olivat lyhyitä jänneselkäisiä
sarvijousia. Niillä ammuttiin etenkin vuorten villivuohia,
joita oli vaikea lähestyä heittokeihään kantamalle.
Kreikkalaiset metsästivät tavallisesti
jalkaisin vuorilla liikkuen. Hevosia oli joskus mukana kuormaeläiminä,
mutta jahdissa oli apuna vain koiria. Lähi-idässä
suosittu sotavaunuista ja ratsailta metsästäminen loppui
Kreikassa pronssikaudella, kun tarkoitukseen sopivat tasamaat muuttuivat
pelloiksi ja karjan laitumiksi.
Maljakkomaalausten perusteella voisi luulla, että
metsästäjät esiintyivät alasti, mutta kirjallisuuden
mukaan näin ei ollut. Jalassa pidettiin tukevia saappaita ja
vartaloa suojasi villasta tai pellavasta tehty tunika. Lisäsuojaa
antoi villakankainen viitta ja päässä oli leukahihnalla
varustettu leveälierinen huopahattu. Vaatteet olivat tummasävyisiä,
jotta ne eivät paljastaneet metsästäjää
riistalle.
Vain innokkaimmat pyyntimiehet kulkivat vuorilla
myös talvella. Suomalaisittain vähäinenkin lumimäärä
aiheutti muinaisen Kreikan metsästäjille ongelmia. Säilyneiden
runoelmien perusteella tiedetään, että joidenkin
metsästäjien ura päättyi ennenaikaisesti talvisilla
retkillä.
Kuninkuuslaji
Villisianmetsästys oli antiikin maailmassa hyvin arvostettua.
Makedonian aatelispiireissä miestä ei pidetty "aikuisena",
ellei hän ollut surmannut villisikaa yksin, ilman metsästysverkon
apua. Villisikametsälle lähdettiin tavallisesti suuremmalla
joukolla, kun peuranpyyntireissuilla kuljettiin kahden tai kolmen
ryhmissä.
Kun villisika oli löydetty, se yritettiin yleensä
ajaa verkkoon. Aina tämä ei onnistunut, jolloin sika piiritettiin
ja joukon kokenein mies lähestyi eläintä pistokeihään
kanssa. Pistoon ryhdyttäessä oli varottava, ettei sika
ehtinyt äkkinäisellä pään liikkeellä
lyödä keihästä sivuun. Jos näin kävi,
sika hyökkäsi ja metsästäjän oli heittäydyttävä
vatsalleen ja tartuttava lujasti paikalla olevaan kasvillisuuteen.
Sika yritti nostaa maassa olevaa miestä, jotta
olisi voinut lävistää hänet torahampaillaan.
Sika saattoi myös purra ja survoa sorkilla epäonnista
metsästäjää. Muiden pyyntimiesten oli nopeasti
kiinnitettävä sian huomio itseensä, jotta maassa
oleva pääsi pakoon. Paetessaan hän ei saanut jättää
keihästään, mikäli halusi säilyttää
kunniansa.
Arvot ja asenteet
Metsästys ei ollut tärkeä elinkeino kreikkalaisille,
sillä pääosa lihasta saatiin vapaana laiduntavista
kesytetyistä naudoista. Oppineet kuitenkin innostivat nuoria
miehiä metsästämään, sillä jahti nähtiin
hyvänä harjoituksena etenkin tuleville johtajille.
Kreikkalainen Ksenefon kirjoitti noin 2 300 vuotta
sitten, että metsästysharrastus tuo mukanaan hyvän
ruumiinkunnon ja terveyden, terävöittää aisteja,
hidastaa vanhenemisen oireita ja on hyvää sotaharjoitusta.
Platon puolestaan liitti metsästysoppeihinsa
myös varoituksen sanoja. Hän piti kaikenlaista vesillä
tapahtuvaa pyyntiä vaarallisena nuorten atleettien moraalille.
Tämä usein ansoilla ja verkoilla tapahtuva pyynti oli
"joutilaiden miesten" puuhaa, joka ei ollut yhtä
ansiokasta kuin vaivalloisempi maanisäkkäiden metsästys.
Vesillä liikkuva nuoriso saattoi kokea vieraita pyydyksiä
ja syyllistyä jopa merirosvouteen.
Platonin mielestä riista oli kaadettava omin
käsin joko lyömäaseella tai heittokeihäällä,
myös hevosten ja koirien käyttö oli hyväksyttävää.
Tällä tavalla metsästävät miehet edustivat
Platonin mukaan "jumalallista miehekkyyttä". Velttous
ja helpot menetelmät olivat paheksuttavia, koska metsästys
oli aatelismiehelle itsekasvatusta. Platon ei tietenkään
tuominnut köyhien harjoittamaa ansapyyntiä, kalastusta
ja vesilinnustusta.
Takaisin ylös
|