KESKIAJAN JOUSET
JA JOUSIMIEHET
Simo Hankaniemi

Länsi-Rooman sortumisen ja suurten löytöretkien välistä vuosituhatta tavataan kutsua keskiajaksi. Jakson alku ja loppu ovat kuitenkin eri maissa erilaisia. Aikakausi loppuu Etelä-Euroopassa jo 1400-luvun alussa, Suomessa 1550-luvulla uskonpuhdistuksen myötä. Keskiajalle oli olennaisinta kristillisen kirkon hallitseva asema.

Aikakauden kiistaton tavaramerkki on haarniskoitu ritari miekkoineen, hevosineen ja linnoineen. Näiden yhteiskunnan valtarakenteen edustajien ohella keskiajalla liikkui Euroopan maaseudulla muitakin asemiehiä, usein vähemmän romanttisin aikein. Heidän varusteenaan oli yleensä käsi- tai varsijousi ja kulkuvälineenä omat jalat.

Jousimallit
Keskiajan Euroopassa tunnettiin kolme jousityyppiä: yksinkertainen puujousi, yhdistelmäjousi ja varsijousi. Lähteissä ei useinkaan tehdä eroa näiden välille, ja vain asiayhteydestä on pääteltävissä, mikä jousityyppi oli käytössä.

Keskiajan loppupuolen yleisin ampuma-ase Keski- ja Etelä-Euroopassa oli varsijousi, jonka jo roomalaiset tunsivat, mutta joka on todennäköisesti keksitty Kiinassa 500-luvulla eaa. Englantiin varsijousi tuli vasta vuoden 1066 jälkeen ja se tunnettiin mm. ranskalaisella nimellä arbalest. Suomessa varsijousi alkoi yleistyä 1300-luvulla. Varsijousella voitiin ampua kuin kiväärillä ja erilaisten viritysvälineiden ansiosta jousi saattoi olla paljon ampujan ruumiinvoimia voimakkaampi.

Varsijousen kaari oli alunperin puuta ja jännettä, mutta 1400-luvulla yleistyi teräskaari. Aseen jännitysvoima oli jopa 1000 paunaa, kun käsijousessa se jäi yleensä alle sadan. Varsijousi oli kuitenkin hidaskäyttöinen, joten se oli parhaimmillaan linnojen tai muiden kiinteiden asemien puolustuksessa. Varsijousta käytettiin myös ratsailta ja metsästyksessä.

Yhdestä puusta tehty viritettynä D:n muotoinen käsijousi oli keskiajalla yleinen sekä Euroopassa että muualla maailmassa. D-jouset olivat poikkileikkaukseltaan joko litteitä ja leveitä tai kapeita ja paksuhkoja. Euroopassa parasta materiaalia oli karuilla alueilla hitaasti kasvanut marjakuusi, mutta myös saarnea, jalavaa ja muitakin puita käytettiin.

Kenttätaisteluihin käytettyjen jalkaväen D-jousten pituus ja paksuus lisääntyivät Englannissa keskiajan lopulla. Tarvittiin mahdollisimman voimakas, kestävä ja massatuotantoon soveltuva jousi ampumaan raskaita nuolia haarniskoiden puhkaisemiseksi. Sotajouset olivat yleensä pelkistettyjä, niissä ei ollut kädensijaa, eikä pintaa oltu siloiteltu höylän jäljiltä. Myöhemmin ko. jousityyppi sai Englannissa osakseen romantisoivaa palvontaa ja nimen "pitkäjousi", termi ei ole keskiaikainen.

British Long Bow Societyn sääntöjen mukaan nykyisin kilpailuissa käytettävän pitkäjousen vähimmäispituus on viisi jalkaa (152 cm) nokkien välillä. Lavan paksuus ei saa missään kohdassa olla vähemmän kuin 3/5 lavan leveydestä samassa kohdassa. Kaaren on oltava pelkästään puuta, mutta laminoinnit hyväksytään. Jousen poikkileikkaus on enemmän tai vähemmän D-kirjaimen muotoinen, missä selkä on joko tasainen tai hieman kupera. Pelkkä pituus ei siis tee jousesta englantilaistyyppistä pitkäjousta. Monet nykyisin teollisesti valmistetut D-jouset ovat tyypiltään "lattajousia" (engl. "flatbow"), vaikka niitä markkinoidaan pitkäjousen nimellä.

Yhdistelmäjousia oli kahta perustyyppiä. Suomalais-ugrilaisessa versiossa kaari oli laminoitu kahdesta puusuikaleesta, esim. lylymännystä ja koivusta, ja taipumattomat vastakäyrät päät oli usein tehty tuomesta. Jousen ympärille kiedottiin tuohinauhaa, joka suojasi kosteudelta ja auttoi pitämään liimatut osat yhdessä. Tuohi saattoi myös peittää vain selän. Suomalais-ugrilainen jousi oli yleinen Fennoskandiasta Siperiaan ulottuvalla laajalla havumetsä- ja tundravyöhykkeellä. Tämän jousen on arveltu olleen mukaelma eteläisempien alueiden jännevahvisteisesta yhdistelmäjousesta, mutta sitä on vaikea todistaa. Kehitys on todennäköisemmin kulkenut toiseen suuntaan; ensin tehtiin jousi kahdesta suikaleesta ja vasta myöhemmin selkää ryhdyttiin vahvistamaan jänteillä ja lopuksi vatsa tehtiin sarvesta.

Sarvivatsainen jänneselkäinen yhdistelmäjousi levisi Eurooppaan Aasian tasangoilta, Espanjan maureilta sekä Lähi-idästä. Yhdistelmäjouset olivat harvinaisia (mutta eivät tuntemattomia) Länsi-Euroopassa, mutta tavallisempia Välimeren alueella ja Itä-Euroopassa. Virittämättöminä yhdistelmäjouset muistuttivat C-kirjainta, vastakäyrät päät olivat taipumattomat. Tällaisen jousen kantama oli parhaimmillaan kaksi kertaa pidempi kuin yksinkertaisilla puujousilla. Turkin sulttaaniksi myöhemmin kohonnut Selim ampui vuonna 1798 yhdistelmäjousella pituutta 885 m, mikä on edelleenkin maailmanennätys luonnonmateriaaleista tehdyllä jousella. Taistelutilanteessa yhdistelmäjousen kantama ei ollut läheskään näin pitkä, sillä sotanuoli oli pituusammuntanuolta raskaampi ja runsaammin sulitettu, eikä sen kanssa käytetty vetopituutta pidentävää kourua, siperiä.

Metsästäjiä, sotilaita ja kapinallisia
Pohjoismaissa jousi oli talonpoikien ja saamelaisten tavanomainen ase ja metsästysväline. Lapissa se säilyi käytössä 1700-luvun lopulle. Turkistalouden ajalla "jousi" oli verotustyksikkönäkin tarkoittaen jokaista jousen käyttöön kykenevää 15 vuotta täyttänyttä miestä. Itä-Roomassa ja muissa itäisen Euroopan maissa jousi oli myös tavallinen ratsuväen ja jalkaväen ase, sillä tasankojen ratsastavia jousimiehiä vastaan taisteltaessa keihäin ja haarniskoin varustettu raskas ratsuväki oli melko hyödytön.

Länsi-Euroopassa käsijousen käyttö väheni keskiajan kuluessa. Talonpoika ei jousta tarvinnut, kun metsästysoikeuskin pyrittiin varaamaan aatelistolle, eikä kruunu esim. Ranskassa kapinavaaran vuoksi kannattanut rahvaan aseellisuutta.

Myös kirkko ja aatelisto suhtautuivat kielteisesti alaluokkaisiin jousimiehiin, jotka kykenivät järkyttämään yhteiskuntajärjestystä. Rahvas turvautui jousiin esim. Englannissa Wat Tylerin johtamassa talonpoikaiskapinassa 1381. Edvard II:n aikana oli laajoja mellakoita Bristolissa. Kaduille nousi barrikadeja, myllyihin hyökättiin ja linnoihin ammuttiin käsi- ja varsijousen nuolia. Jouset olivat mukana monissa 1400-luvun kapinoissa.

Jousi ja nuolet kiellettiin yhteiskuntarauhan nimissä esim. Flanderissa jo 1120. Kirkko kielsi 1139 sekä käsi- että varsijousen käytön kristittyjen välisissä yhteenotoissa, mutta pakanoita niillä sai kurittaa. Jousi oli kuitenkin liian tehokas ase hylättäväksi, ja kirkon kiellot jäivät vaille merkitystä.

Myös kruunun palveluksessa olleet jousimiesjoukot saattoivat muodostua maanvaivaksi jäätyään sodan päätyttyä isännättömiksi, kuten Ranskassa Brétignyn rauhan jälkeen 1360. "Jousikomppaniat" riehuivat ympäri maata vuosikymmenen ajan ryöstellen, raiskaten, vaatien lunnaita ja polttaen rakennuksia. Arras´n rauhan jälkeen 1435 alkoi samanlainen liikehdintä, mutta nyt valtion voima oli suurempi ja järjestys palautui nopeammin.

Ranskassa oli aatelisia sotaherroja, jotka pitivät jousta pääaseenaan, mutta useimmat Länsi-Euroopan aateliset käyttivät jousta vain metsästykseen ja suosivat sota-aseina miekkaa ja keihästä. Näiden tehokas käyttö edellytti kalliin haarniskan ja jalostetun sotaratsun omistamista, mihin alemmilla säädyillä ei ollut varaa. Jousi jäikin talonpoikien, palkkasotureiden, kaupunkien järjestyskaartien, rosvojen ja salametsästäjien aseeksi.

Ylempien tahojen suurimman inhon kohteeksi joutuivat palkkasoturit, jotka kuvattiin julmiksi roistoiksi. Tämä tarkoittaa varmaankin myös sitä, että palkkasoturit olivat tehokkaimpia jousimiehiä, kuten englantilainen Robert Boet, "kuuluisa jousimies", joka työnantajaansa Richer de l´Aiglea palvellen terrorisoi ympäristöä, kunnes päätyi hirteen.

Kruunun suosikeiksi
Jousimiesten status alkoi nousta 1300-luvulla, jolloin tämä ase kelpuutettiin Englannin kirjallisuudessa sankarien välineeksi. Kyseessä olivat tarinat Robin Hoodista ja hänen lainsuojattomistaan. Jousimies nousi arvossa samalla kun yhteiskunta muuttui keskiluokkaisemmaksi ja maallisemmaksi.

Keskiajan lopulla kuninkaallisten ja aateliston parissa oli muotia osallistua etenkin varsijousikisoihin. Kuninkaat ja kuningattaret joskus jopa voittivat kisoja todellisilla taidoillaan. Aatelisten parissa myös leikittiin Robin Hoodia pukeutumalla roolin mukaisesti ja ammuskelemalla käsijousella. Vuonna 1516 ryhmä tällaisia aatelisia "sieppasi" kuningas Henrik VIII:n pakottaen hänet metsään aterioimaan kanssaan.

Jousimiesten arvonnousu liittyi myös kasvaneeseen kysyntään, sillä 1337 alkoi Englannin ja Ranskan välisten sotien sarja, joka päättyi vasta 1453. Satavuotisen sodan aikana englantilaiset käyttivät armeijassaan yhä suurempia jousimiesjoukkoja, jotka niittivät maahan ranskalaisia ritareita Crécyn (1346), Poitier`n (1356) ja Agincourtin (1415) taisteluissa.

Jousimiehet menestyivät taisteluissa ratsuväkeä vastaan. Nuolisade puhkoi haarniskat ja kaatoi hevoset. Ammunnan jälkeen jousimiehet kävivät usein jalkaisin hyökkäykseen lopettaen kentällä vielä hengissä olevat ritarit. Taistelun voittamiseen ei tarvittu välttämättä muuta kuin että ratsuväki menetti hyökkäyshalunsa tai ratsujensa hallinnan nuolisateen alla.

Ranskalaiset kuitenkin tehostivat sotatoimiaan "Orleansin neitsyen" johdolla ja Englannille jäi Ranskan valtauksistaan jäljelle lopulta vain Calais.

Jousiammunnan sotilaallisen arvon kasvu johti huoleen ampujien määrän ja laadun turvaamisesta. Englannin kuningas antoi 1363 määräyksen, jossa niin aatelistoa kuin rahvastakin velvoitettiin harjoittelemaan säännöllisesti jousiammuntaa. Kuningas Edvard III totesi jousiampujien tuoneen valtakunnalle kunniaa ja hyötyä, mutta "epärehelliset pelit" (pallopelit, kilpa-ajot, kukkotappelut ym.) yleistyivät ja saattoivat johtaa ampumaurheilun rappioon. Jousimiehistä tuli kruunulle niin tärkeitä, että heitä kiellettiin poistumasta valtakunnan alueelta ilman kuninkaallista lupaa.

Seuraavien 200 vuoden ajan kruunu pyrki säilyttämään jousiammunnan aseman Englannissa, mutta tuliaseiden kehitys jätti lopulta jousimiehet työttömiksi. Vielä 1600-luvun alkupuolella ilmeni yrityksiä elvyttää jousen käyttöä. Elpymistä tapahtuikin 1700-luvulla, mutta tällöin oli kysymys yleiseen antiikin ihailuun kuuluvasta muodista, "toksofiliasta", rakkaudesta jousiammuntaan. Tuolloin organisoitiin seuroja, kuten Royal Toxophilite Society (1781), jotka ylläpitävät edelleenkin klassista jousiammuntaa Brittein saarilla.

Takaisin ylös