METSÄSTYS MUINAISESSA KREIKASSA
Simo Hankaniemi

Metsästystä on vuosituhansien ajan harjoitettu sekä elanto- että urheilutarkoituksessa. Metsästykseen on myös liitetty aatteellisia piirteitä, sillä sankarillinen urheilumetsästys on aina haluttu erottaa tavanomaisesta lihan hankinnasta. Kreikassa mahdollisuudet urheilumetsästykseen heikkenivät vähitellen 2 500 vuotta sitten, kun väkiluku kasvoi ja maanviljely laajeni.

Ammattilaisia ja aatelisia
Muinaisen Kreikan ammattimetsästäjät olivat etupäässä vähävaraisia ansapyytäjiä, jotka myivät pienriistasaaliinsa kaupunkien toreilla. Kyse oli pelkästään työstä ja toimeentulosta, johon ei sisältynyt korkeampia arvoja. Metsästys oli hoidettava häiritsemättä ihmisiä tai jumalia.

Kaupunkivaltioiden nuoret aatelismiehet metsästivät harrastuksen ja harjoituksen vuoksi suurriistaa, kuten villisikoja, hirviä, peuroja, villivuohia ja leijonia. Heidän tavallisin saaliseläimensä oli kuitenkin jänis. Kettuja, susia ja karhuja ei paljonkaan metsästetty. Riistanhoito ja -suojelu olivat välttämättömiä, sillä etenkin kaupunkien lähellä elävä suurriista varattiin aatelismetsästäjille.

Aseet ja menetelmät
Aatelisten yleisimpiä metsästysaseita olivat heitto- ja pistokeihäät sekä miekka. Villisikakeihäät olivat tukevavartisia kuten sotakeihäätkin, leveät pronssikärjet olivat noin 40 cm:n pituisia. Myös pallopäisiä puunuijia ja ryhmysauvoja käytettiin. Suojavarusteena oli kevyt kilpi, jota tarvittiin ainakin leijonanmetsästyksessä. Jäniksiä ja lintuja surmattiin satunnaisesti myös kivellä heittämällä. Ajometsästyksessä käytettiin usein pitkiä verkkoja, jotka oli solmittu pellavaköydestä. Etenkin jäniksenajossa verkot olivat välttämättömiä.

Jousi oli Kreikassa harvinainen metsästysase, mutta eräillä saarialueilla kuten Kreetalla se oli yleinen. Jousta suosivat varsinaiset metsästäjäkansat, jotka saivat jatkuvasti harjoitusta tämän aseen käytössä. Kaupungistuneille kreikkalaisille jousi oli "barbaarien ase". Kreetalaisten jouset olivat lyhyitä jänneselkäisiä sarvijousia. Niillä ammuttiin etenkin vuorten villivuohia, joita oli vaikea lähestyä heittokeihään kantamalle.

Kreikkalaiset metsästivät tavallisesti jalkaisin vuorilla liikkuen. Hevosia oli joskus mukana kuormaeläiminä, mutta jahdissa oli apuna vain koiria. Lähi-idässä suosittu sotavaunuista ja ratsailta metsästäminen loppui Kreikassa pronssikaudella, kun tarkoitukseen sopivat tasamaat muuttuivat pelloiksi ja karjan laitumiksi.

Maljakkomaalausten perusteella voisi luulla, että metsästäjät esiintyivät alasti, mutta kirjallisuuden mukaan näin ei ollut. Jalassa pidettiin tukevia saappaita ja vartaloa suojasi villasta tai pellavasta tehty tunika. Lisäsuojaa antoi villakankainen viitta ja päässä oli leukahihnalla varustettu leveälierinen huopahattu. Vaatteet olivat tummasävyisiä, jotta ne eivät paljastaneet metsästäjää riistalle.

Vain innokkaimmat pyyntimiehet kulkivat vuorilla myös talvella. Suomalaisittain vähäinenkin lumimäärä aiheutti muinaisen Kreikan metsästäjille ongelmia. Säilyneiden runoelmien perusteella tiedetään, että joidenkin metsästäjien ura päättyi ennenaikaisesti talvisilla retkillä.

Kuninkuuslaji
Villisianmetsästys oli antiikin maailmassa hyvin arvostettua. Makedonian aatelispiireissä miestä ei pidetty "aikuisena", ellei hän ollut surmannut villisikaa yksin, ilman metsästysverkon apua. Villisikametsälle lähdettiin tavallisesti suuremmalla joukolla, kun peuranpyyntireissuilla kuljettiin kahden tai kolmen ryhmissä.

Kun villisika oli löydetty, se yritettiin yleensä ajaa verkkoon. Aina tämä ei onnistunut, jolloin sika piiritettiin ja joukon kokenein mies lähestyi eläintä pistokeihään kanssa. Pistoon ryhdyttäessä oli varottava, ettei sika ehtinyt äkkinäisellä pään liikkeellä lyödä keihästä sivuun. Jos näin kävi, sika hyökkäsi ja metsästäjän oli heittäydyttävä vatsalleen ja tartuttava lujasti paikalla olevaan kasvillisuuteen.

Sika yritti nostaa maassa olevaa miestä, jotta olisi voinut lävistää hänet torahampaillaan. Sika saattoi myös purra ja survoa sorkilla epäonnista metsästäjää. Muiden pyyntimiesten oli nopeasti kiinnitettävä sian huomio itseensä, jotta maassa oleva pääsi pakoon. Paetessaan hän ei saanut jättää keihästään, mikäli halusi säilyttää kunniansa.

Arvot ja asenteet
Metsästys ei ollut tärkeä elinkeino kreikkalaisille, sillä pääosa lihasta saatiin vapaana laiduntavista kesytetyistä naudoista. Oppineet kuitenkin innostivat nuoria miehiä metsästämään, sillä jahti nähtiin hyvänä harjoituksena etenkin tuleville johtajille.

Kreikkalainen Ksenefon kirjoitti noin 2 300 vuotta sitten, että metsästysharrastus tuo mukanaan hyvän ruumiinkunnon ja terveyden, terävöittää aisteja, hidastaa vanhenemisen oireita ja on hyvää sotaharjoitusta.

Platon puolestaan liitti metsästysoppeihinsa myös varoituksen sanoja. Hän piti kaikenlaista vesillä tapahtuvaa pyyntiä vaarallisena nuorten atleettien moraalille. Tämä usein ansoilla ja verkoilla tapahtuva pyynti oli "joutilaiden miesten" puuhaa, joka ei ollut yhtä ansiokasta kuin vaivalloisempi maanisäkkäiden metsästys. Vesillä liikkuva nuoriso saattoi kokea vieraita pyydyksiä ja syyllistyä jopa merirosvouteen.

Platonin mielestä riista oli kaadettava omin käsin joko lyömäaseella tai heittokeihäällä, myös hevosten ja koirien käyttö oli hyväksyttävää. Tällä tavalla metsästävät miehet edustivat Platonin mukaan "jumalallista miehekkyyttä". Velttous ja helpot menetelmät olivat paheksuttavia, koska metsästys oli aatelismiehelle itsekasvatusta. Platon ei tietenkään tuominnut köyhien harjoittamaa ansapyyntiä, kalastusta ja vesilinnustusta.

Takaisin ylös