Jousi

[Tuomo]

Taulukauhu lienee useimmille tuttu asia. Se on kavala pirulainen, joka pakottaa laukauksen lähtemään aivan liian nopeasti, hallitsemattomasti. Se on koitunut monen lupaavan ampujan kohtaloksi. Tämän(kin) foorumin lukijoista moni ampuja, joilla on niin suuria kuin pieniäkin voittoja, on kohdannut taulukauhun, joka on lähes lopettanut ammunnan ilon.

Tarina on tuttu. Moni perinneampuja on luonnonlahjakkuus, jolle vaistoammunta on luontevaa ja helppoa. Tulosta syntyy nopeasti ja se johtaa menestykseen kilpailuissa ja metsällä. Kaikki on hyvin jonkin aikaa, joitakin vuosia. Ajan myötä ampujalle tulee menestymisen halu, jopa pakko, joka johtaa lopulta ongelmiin.

Pelkällä vaistoammunnalla voi päästä huipulle mutta siellä ei voi pysyä. Vaistoammunta perustuu hyvin pitkälti alitajunnan ohjaamaan ammuntaan – koko suoritus, niin veto, tähtääminen kuin laukaisu tapahtuu lähes automaattisesti, ja siinä on myös koko ammunnan nautinto. Kaikki tapahtuu vaivatta! Mutta kun ampuja haluaa kehittyä, parantaa tekniikkaa, se ei enää onnistu, koska vaistoammuntaa ei voi periaatteessa tietoisesti kehittää.

Jotkut ottavat käyttöön nuolen kärjellä tähtäämisen ja keskittyvät tähtäämiseen, ikään kuin se ratkaisisi kehittymisen ongelmia. Mutta suunta on aivan väärä! Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, perinneampujan laukaus lähtee heti kun nuolen kärki on edes suurin piirtein maalin lähellä, käyttipä ampuja sitten vaistoammuntaa tai kärjellä tähtäämistä tai jotain muuta tähtäämistekniikkaa. Ja kierre on valmis, mitä enemmän ampuja yrittää tähdätä, sitä huonommin ampuja ampuu. Usein taulukauhu johtaa siihen, että ampuja ei pysty saavuttamaan edes täyttä vetoa.

Tarina on tuttu myös modernin jousiammunnan puolella. Taulukauhu lienee tähtäimettömän ammunnan suurin ongelma, joka vaivaa ampujia kaikkialla maailmassa. Tähtäinammunnassa se ei ole niin suuri ongelma, koska tähtäinampujilla on tukena hyvä valmennus sekä ratkaiseva apuväline – klikkeri. Siinä missä vaistoampujan laukaisun (väärä) aktivoija on niin sanottu tähtäinkuva, tähtäinampujan laukaisija on klikkeri. Laukaisu lähtee vasta kun klikkeri napsahtaa.

Toisin sanoen, jos ampuja haluaa kehittyä, hänen pitäisi unohtaa tähtäämisen tekniikka ja keskittyä vain itse ammuntasuoritukseen. Siihen kuuluu hyvin tärkeänä osana ammuntarutiini, joka luo ammuntasuoritukselle eräänlaisen rungon. Rutiinissa on eri vaiheita ja tähtääminen on vain yksi vaihe muun muassa nuolen nokittamisen, selkävedon, ankkuroinnin ja laukaisun lisäksi. Tähtääminen ei edes ole tärkein vaihe. Paljon tärkeämpää on ammuntasuorituksen hallinta. Vasta kun ampuja hallitsee jousen, nuolen ja koko suorituksen, ammunta voi kehittyä.

Vaistoammunta toimii kyllä tietyissä tilanteissa, esimerkiksi nopeissa metsästystilanteissa ja lyhyillä ammuntamatkoilla, jolloin tietoinen ammuntarutiini ja tähtääminen ei ehdi mukaan. Mutta tauluammunta, kilpailut ja pitkät ammuntamatkat ovat aivan erilainen tilanne, jossa vaistoammunta ei ole parhaimmillaan. Silloin tarvitaan tietoista suoritusta.

Ammuntasuorituksen hallinta tarkoittaa sitä, että ampuja voi itse päättää, milloin laukaisu lähtee. Taulukauhun vallassa oleva ampuja ei pysty hallitsemaan suoritustaan, vaan antaa alitajunnan tehdä virheellisen suorituksen. Alitajunta on vähitellen oppinut kytkemään tähtäinkuvan (eli sen mitä ampuja näkee) laukaisuun, jolloin ampuja ei pysty itse vaikuttamaan laukaisun hetkeen. Mutta nimenomaan suorituksen hallinta on avain hyvään ammuntatekniikkaan ja menestykseen! Sen voi huomata helposti esimerkiksi katsomalla parhaimpien ampujien ammuntaa, joka on hyvin määrätietoista ja rauhallista – hallittua.

Olen kuvannut omaa ammuntaani videokameralla. Halusin tietää, miten hallitsen suorituksen, koska kuvittelin tekeväni tähtäämisen rauhassa. Osoittautui, että laukaus lähti suurin piirtein heti kun nuolen kärki osoitti maaliin, pitoaikaa ei juuri ollut. Hyvässä ammunnassa pitoajaksi riittäisi 2-3 sekuntia.

Ammunnan hallintaa voi harjoitella. Vedä jousi täyteen vetoon ja tähtää haluamaasi maaliin ja pidä ankkurissa. Pidä tähtäys täydessä vedossa 3-5 sekuntia, vähintään. Tämä on vaikea harjoitus, monta kertaa, vaikka olen kuinka ennakkoon päättänyt, että en laukaise, niin alitajunta laukaisee kuitenkin. Välillä pitovaihe onnistuu ja on suorastaan nautinto pitää jousta täydessä vedossa, olla varma siitä, että jos laukaisu nyt lähtee, se osuu keskelle. Silloin on hyvä purkaa ja tehdä suoritus uudestaan. Jos pitovaihe tuottaa vaikeuksia, niin hyvä tapa toteuttaa harjoitus on kiinnittää maali kiviseinään. Alitajunta oppii kyllä nopeasti olemaan laukaisematta…

Lyhyesti, laaja ja hankala asia tiivistettynä, ampumaan ei opi vain ampumalla vaan miettimällä tarkasti, miten ampua. Ammunta voi olla nopeaa tai hidasta, vaistoammuntaa tai tähtäinmenetelmää hyödyntävä, kunhan se on hallittua!

Omaa ammuntaani on nyt jo muutaman vuoden vaivannut ikävä taulukauhu. Useimmiten laukaisu lähtee hallitsemattomasti, toisinaan en vain pysty tähtäämään (kyllä, pyrin tähtäämään nuolen kärjellä) oikeaan paikkaan. Vuoden 2012 EIAC-kisaan valmistautuminen sujui hyvin ja ammunta oli oikein hyvää. Kausi sujuikin hyvin. Sen jälkeen on ollut alamäkeä, vaikka niin tietoni kuin taitoni ovat kasvaneet. Tämän talven ammunta on ollut vaikeaa, tekniikka ei vain pysy kasassa, koska en hallitse ammuntasuoritustani.

Olenkin laittanut koko ammuntatekniikan uusiksi ja pyrkinyt löytämään suorituksen hallinnan, osin toivottavasti onnistuenkin. Kun kaikki sujuu, ammunta on mukavaa, helppoa ja erinomaista. Veto, pito, tähtäys ja laukaisu vasta kun on sen aika. Ei hallittu ammuntasuoritus ole sen monimutkaisempi tai vaikeampi kuin nopea vaistoammunta, jopa päinvastoin, koska lopputulos on parempi. Ja mikä tärkeintä, hallittu ammuntasuoritus auttaa huomattavasti pitämään taulukauhua loitolla ja siten takaa sen, että ammunnasta voi nauttia tulevaisuudessakin!

[Tuomo]

Hyvä, aiheeseen liittyvä kirja on Jay Kidwellin Instinctive Archery Insights: Revised Edition, vuodelta 2004. Kirja on mainittu tällä foorumilla aiemminkin mutta hyvä se on ottaa uudestaan esille aina välillä.

[Rakonczay]

Hyvää pohdintaa aiheesta jota itsekin taas eilen treeneissä pähkäilin. Tosin minulla ei ole tuota ennen aikaista nuolen lähtöä tapahtunut.

Ammuntasuorituksen hallinta on avain asia. Vedon purkaminen kun tilanne ei ole hallinnassa tai tuntuu epänormaalille on mielestäni myös tärkein asia. Mukaan tulee myös itseluottamus peliin, sitä kautta että jos tietää pystyvänsä osumaan hallitulla suorituksella, niin erilaiset laukaisuvirheetkin vähenevät/poistuvat kun ei tarvitse yrittää jotain ihmeellistä.

Eilen taas havaitsin että hyvän laukauksen pakottaminen ei onnistu, silloin tekniikka hajoaa yleensä jollain tavalla. Hyvä osuva laukaus on toimintojono muutamasta asiasta jotka pitää tehdä rutiinin omaisesti ja keskittyneesti samalla tavalla. Ilman keskittymistä kaikki muu voi tulla tehtyä oikein, mutta itse tähtäys unohtuu.

Ensimmäinen sarjan veto voi omalla kohdalla olla vielä helppo purkaa, mutta yleensä siihen ei ole tarvetta. Yritänkin nyt ampua loputkin sarjan nuolet kuin ensimmäisen, koska luulen että ammun seuraavat nuolet nopeammin kuin ensimmäisen ja homma sujuu enemmän flow tilassa, jota ei voi hallita niin hyvin että purkaminen olisi helppoa. Tulee vain jälkikäteen fiilis että miksi ammuit kun jotain oli pielessä. Epäonnistuneen suorituksen jälkeen pystyn kyllä ottamaan tilanteen taas haltuun ja ampumaan seuraavan keskelle.

[Lehtis]

... "fiilis että miksi ammuit kun jotain oli pielessä"... Ranen tekstistä on tuttu tunne aina silloin tällöin, itse asiassa joka harjoituksissa ja kisoissa toistaiseksi, vaikka kuinka yrittää opettaa itselleen, ettei ammu, jos paketti ei ole kasassa. Yleensä se nuoli sitten siellä pakassa kertoo kaikille, mitä tapahtui, vaikka ei pitänyt.

[Tuomo]

Juuri niin!

Rane onkin yksi niistä ampujista, jotka pystyvät pitämään suorituksensa kasassa paineen allakin, kilpailutilanteessa. Se lienee syy, että Rane on menestynyt ja ampunut tasaisen varmasti, vaikka omien sanojensa mukaan ei ole aina ehtinytkään harjoittelemaan.

Itselläni on välillä vähän ristiriitainen olo - ammunta voi sujua todella hyvin, jos se pyörii ikään kuin taustalla ja ajatukset ovat jossakin muualla kuin itse ammunnassa. Mutta se toimii sain takapihalla ja satunnaisesti, ei kilpailussa tai vastaavassa tilanteessa.

Yksi tärkeä asia on se, että ihminen voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Perinneampujilla keskittyminen kohdistuu liikaa tähtäämiseen, jolloin muu tekniikka kärsii ja siinä sivussa tietenkin tarkkuus. Yleensä sanotaan, että ampujan pitäisi keskittyä selkävetoon, koska sitä kautta suoritus on helpompi hallita. Hyvässä selkävedossa ankkurointi on helppoa ja samalla myös tähtääminen.

Ja kuten Rane totesi, hyvää laukaisua ei voi pakottaa, se vain tapahtuu. Helpoiten se tapahtuu hyvän selkävedon avulla. Mutta, kuten kaikissa taidoissa, oppiminen ei tapahdu itsestään tai heti - pitää myös harjoitella! Siinä on myös iso ongelma, 99,9 % perinneampujista harjoittelee yksin tai ilman mitään valmennusapua, johtaa se nopeasti väärin oppimiseen.

[Nanook - pakkasen poika]

Olisikohan keskustelun otsikoksi pitänyt laittaa ennenaikainen laukeaminen?

Uskoisin, että lyhyillä matkoilla pärjää aikapitkälle alkukantaisella vaistolla, jos vain ampuu tarpeeksi. Tietysti asentoakin pitää treenata esim. ampumalla parin metrin päästä pakkaan silmät kiinni. Omalla kohdalla ongelmat alkavat, kun mennään etäisyyksille, joissa nuolen kärki on tähtäyspisteessä tai etenkin sen yllä. Jotenkin etukumara metsästystyylinen asento ei sovi siihen hommaan. Sitten kun treenaa FITA-tyylisempää hommaa pitkille matkoille, niin menee se lähiammunta-asentokin sekaisin.

[Tuomo]

Niinhän se on, että primitiivinen tyyli, vaistoammunta sopii hyvin metsästykseen, lyhyille matkoille. Se on ollut menestyksellinen ammuntatapa jo tuhansia vuosia.

Länsimaisen tauluammunnan juuret ovat Englannin jousiammuntaperinteessä, jossa ammuntamatkat olivat pitkiä. York roundin matkat ovat 100, 80 ja 60 jaardia. Kun maastoammunta yleistyi erityisesti Yhdysvalloissa, niin pitkien ammuntamatkojen perinnettä pidettiin yllä. Siksi IFAA:n maastokieroksen ammuntamatkat tuntuvat todella pitkiltä, taulutkin ovat vielä pieniä.

Jousimetsästyksen suosion kasvaessa erilaiset 3D-kilpailut ovat myös kasvattaneet suosiotaan. Eikä suotta, ammuntamatkat ovat metsästykselliset, kohtuulliset, niitä on helpompi ampua vähäiselläkin harjoittelulla. Jos oma ammunta keskittyy primitiiviseen perinneammuntaan ja jousimetsästykseen, niin välineiden ja tekniikan virittäminen pitkille ammuntamatkoille tauluammuntaa varten voi tuntua turhauttavalta, varsinkin kun aika on rajallista.

Joka tapauksessa, on jousen hallinta tärkeää myös jousimetsästyksen näkökulmasta!

[Rakonczay]

Tuon lyhyen matkan tekniikan ristiriita suhteessa pitkään matkaan asiasta olen nyt eri mieltä. Olen itsekin pyristellyt asian suhteen ampuen vaikka millä kikoilla lyhkäsiä matkoja. Esim vajaalla vedolla.

Tänä talvena Flinttiä varten sain kuitenkin ammunnan sujumaan ihan samalla tekniikalla alle 18 metrin matkoilla kuin siitä ylöspäin. Ja mitä yllättävintä, niin silmissä saa olla sama tähtäinkuvio kuin 18m matkalla. Pidin sitä itsekin ihmeellisenä kuinka samalla tähtäin kuvalla voi osua 7m matkalta ja 18m matkalta keskelle.

[heikki]

[Tuomo]

Sama tähtäinkuva on ehkä hieman epätarkka termi. Parempi olisi sanoa, että tähtäyspiste on on suurin piirtein sama. Jos esimerkiksi 7 metriltä ammuttaessa tähtäyspiste (nuolen kärjellä) on puoli metriä maalin alapuolella, niin tähtäyspiste on suurin piirtein sama ammuttaessa 18 metrin matkalta. Jos taas katsotaan nuolen kärjen ja maalin välistä etäisyyttä ampujan näkökulmasta, niin se väli pienenee, mitä kauempaa ammutaan.

Tämä toimii hyvin erityisesti silloin kun ammutaan samaan maaliin eri matkoilta.

[heikki]

[Rakonczay]

Tuomon selitys korkoasiaan on varmaan aikalailla oikea.

Näiltä alle 20m matkoilta en osaa kuvailla tähtäystäni paremmin kuin tuolla "tähtäyskuvalla". Sekoitin hetkeksi sunnuntaina "kuvaa" ampumalla 60 nuolen Portsmouth roundin 60cm tivolitauluun. Oli tosi vaikea saada nuolia keskelle taulua kun "kuva" näytti väärälle. Ammuin heti perään 60 nuolta taas IFAA tauluun ja muutaman sarjan jälkeen tähtäys asettui takaisin kohdalleen.

En tässä "tähtäyskuvassa" katso kärkeä muuta kuin vedon lopussa, ennen tähtäämistä, onko vetopituus oikein. Tähtäyksen aikana kärjellä ei ole enää roolia. Pidemmillä matkoilla se tulee sitten mukaan normaalisti.

[Simo Hankaniemi]

Fred Bearin mukaan ns. "kyyläkauhuun" ei auta mikään. Olen huomannut saman, mikään ei auta. Tai auttaa se, jos ei kilpaile, eikä ammu muiden ihmisten läsnäollessa. Tosin myös metsästystilanteessa kauhu joskus yllättää, eikä jousta pysty jännittämään lainkaan.

Toinen vaihtoehto on vain ampua, sujuu se tai ei. En ole huomannut, että kauhu olisi erityisesti pitkän matkan ongelma, pikemminkin päin vastoin. Ainakin itse ammun rennoimmin mahdollisimman pitkää matkaa. Metsästystilanteissa kauhu on pahin tosi lyhyellä etäisyydellä, kun onnistumisen todennäköisyyden pitäisi olla maksimissa ja epäonnistumisen pelko siten suurimmillaan. Ei ole mikään "häpeä" ampua rusakosta ohi 40 m matkalta, mutta neljästä metristä olisi "pakko" osua.

[Tuomo]

Simo - vai ei mikään auta taulukauhuun?? Nyt täytyy kyllä sanoa, että täyttä höpöä ja aika tuhoisa väite. Minulle on muodostunut yhdeksi omaksi motoksi, että "Kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa", se pätee myös taulukauhuun.

Ratkaisu ei tietenkään ole helppo tai nopea, koska useimmiten kyseessä on vuosikausia väärin opittu prosessi. Mutta tottakai ratkaisu on olemassa. Kirjoitan aiheesta pitkän pätkän tulevaan kirjaan, niin teoriaa, käytäntöä, omia kokemuksia, muiden kokemuksia. Ei taulukauhu mikään uusi asia ole - ensimmäinen maininta kirjallisuudesta on jo 1800-luvun puolelta ja vanhempiakin viitteitä löytyy, joskaan ei tietenkään taulukauhun nimellä.

Aihetta on tutkittu aika paljonkin ja se on jokseenkin yleinen ongelma modernilla puolella. Yksi syy on hyvän valmennuksen puute.

[Varjaagi]

"Vika" on useimmiten henkisessä valmennuksessa, kuten Tuomo mainitsi, mutta valitettavasti siitä tosiasiasta ei pääse eroon että kaikki eivät kykene oppimaan mielikuva rajojen ylitystä - tästä kait on kysymys kun Bearin Pena sanoo ettei kyyläkauhua voi voittaa.
Kyyläkauhussa se raja on ilmeisesti niinkin yksinkertainen kuin itse luotu pakonomainen mielikuva vaaditusta osumasta jolloin ei kykene toimimaan osumaan vaaditulla tavalla.

Minä kärsin erittäin vakavasta ja kroonisesta "kummifasukauhusta" johon ei tunnu lääkettä löytyvän mutta toisaalta empä ole sitä juurikaan hakenut vakavalla mielellä...

[Martti Auer]

Joo, olen tätä Tuomon hermostumista seurannutkin jo jonkin aikaa.