TEERENPELIÄ DIANAN KANSSA
Simo Hankaniemi

Vaimo oli aina valitellut, että kannoin jousimetsästysreissuiltani kotiin vain fasaaneita ja jonkun satunnaisen sorsan. Vaimo oli jo pikkutyttönä tottunut näkemään lautasellaan "kunnon metsälintuja", koska hänen Pihtiputaan korvissa haulikoineen ja koirineen asustava isänsä oli armoton saamamies.

Olin jo jonkin aikaa kuullut naapureiden tarinoita Peuramäellä asustavasta vanhasta kookkaasta teerikanasta, mutta jutut olivat vain juttuja, kunnes satuin eräänä loppukesän päivänä törmäämään ko. lintuun. Nousin mäen jyrkkää sammaleista rinnettä, kun yllättäen huomasin tuijottavani kallion yli näkyvää teerenpäätä. Etäisyyttä oli viitisen metriä. Jähmetyin ja lintu jäi paikalleen yrittäen ratkaista, olivatko sen kuulemat vähäiset äänet vaaran merkki vai ei. Pääni oli selvästi näkyvissä taivasta vasten, mutta lintu ei kokenut tilannetta uhkaavaksi, vaan rauhoittui pian ja jatkoi marjojen mussuttelua.

En ollut metsällä eikä kausikaan ollut vielä alkanut, mutta täydellinen aseettomuus on primitiiviselle soturille ja metsästäjälle vieras käsite. Mukanani oli pitkä luukahvainen puukko. Teeri olisi ollut helppo saalis, mikäli kykenisin heittämään puukkoa yhtä hyvin kuin toisen maailmansodan kommando cherokee-intiaani Grey Otter, joka surmasi kerran saksalaisen vartiomiehen heittopuukolla yli 20 m:n etäisyydeltä. Omat puukonheittoharjoitukseni olivat jääneet poikavuosiin 1970-luvulle. Laskeuduin kallioilta ja jätin linnun lihottamaan itseään. Päätin palata asiaan syssymmällä.

Lopulta koitti metsästysaamu, mutta nukuin pommiin tipi-teltassani. Kello oli soimassa jo neljältä, jotta aamutoimiin jäisi riittävästi aikaa, mutta aurinko olikin nyt hyvässä nousussa. Joskus nukun niin raskaasti, että mitkään äänet eivät tehoa. Heitin olan yli aivoilla parkitsemistani lampaannahoista tehdyn viinen kantohihnan ja viritin jouseni.

Jouseni 120 cm:n pituiseen hikkorirunkoon oli selkäpuolelle liimattu hirvenjänteitä eläinliimalla. Näiden suojaksi olin liimannut suikaleen telttakangasta. Viime vuosisadan lakota- ja cheyenne-soturit eivät olisi ihmetelleet jousessani muuta kuin jousenjännettä, joka oli dacronia. Muuten ase oli samanlainen kuin ne, joilla surmattiin laumoittain biisoneita ja joiden uhreiksi Grattan, Fetterman ja Custer miehineen joutuivat. Talven kuivimmilla keleillä jouseni rekisteröi 75 paunaa 60 cm:n vedolla, mutta syksyllä paunoja oli noin 70.

Panin jousenjänteelle nuolen, jonka varsi oli tehty tuomenvesasta ja kärki vanneraudasta. Ruodollinen kärki ja kalkkunansulat oli kiinnitetty liimalla ja hirvenjänteellä.

Minulla ei ollut mitään selvää suunnitelmaa metsästyksen suhteen. Suunnistin tipistäni vaistonvaraisesti auringonnousua kohti, liikkuen hitaasti ja pysähtyen vähän väliä tarkkailemaan maastoa. Aamun koleus ja kosteus oli haihtumassa. Tulin kallioiden ympäröiman pienen laakson laitaan, josta oli muutamia vuosia aikaisemmin kaadettu suuret puut pois. Alue kasvoi nyt vankkaa vesaikkoa.

Maat olivat vaimoni serkun, joka ei piitannut metsästyksestä, vaan viihtyi vapaa-aikoinaan maalikylillä soittoruokaloissa. Vaimon eno sen sijaan oli nuorempana ollut haulikon kanssa jänisjahdeissa ja piti jousimetsästystä toivottomana puuhana. Hän oli uhonnut maksavansa minulle 10 000 mk, mikäli saan primitiivijousellani joskus jotakin "kunnollista riistaa". Nauroin kuullessani asiasta, enkä ole myöhemminkään välittänyt mennä perimään summaa. Suomessa on vuosituhansien aikana kaadettu varmasti miljoonia eläimiä primitiivijousella ja olisi melkoinen degeneroitumisen merkki pitää asiaa jonakin ihmetekona.

Kiersin aukion laitaa vastapäivään ja tulin makaavan kuivuneen kuusenlatvuksen luo. Erityisiä toiveita riistan ilmaantumisen suhteen ei ollut, pikemminkin vain nautin varhaisaamun kullankalliista hetkestä jylhien kallioiden ja metsän keskellä. Yllättäen latvus kuitenkin heräsi eloon! Kuin hidastetussa filmissä risukon takaa nousi siivilleen harvinaisen kookas teerikana. Etäisyyttä oli vain muutama metri ja risujen vuoksi lintu joutui aluksi nousemaan lähes kohtisuoraan ylös helikopterin tapaan.

Tilanne oli todella herkullinen ja kerrankin oli myös nuoli valmiina jänteellä. Yllätys kuitenkin hypnotisoi minut, enkä kyennyt tekemään elettäkään ampumisen suuntaan. Päähäni tuli vain absurdi ajatus "nuolen säästämisestä". En ollut paljonkaan harjoitellut lentoon ammuntaa, sillä en aikoinaan pitänyt sitä realistisena metsästystapana, eikä se sitä ole ollutkaan aidoille primitiiveille, joiden oli jatkuvasti hankittava elantonsa metsästämällä. Vain ylimystöllä ja teollisen kulttuurin edustajalla on mahdollisuus haaskata nuolia lentoonammuntaan.

Lintu sai vähitellen ruhonsa vaakalentoon ja liiti jonnekin laakson keskivaiheille. Aloin hitaasti tajuta menettäneeni elämäni tilaisuuden ampua teeri lennosta primitiivijousella. Minulla oli ollut yllin kyllin aikaa rauhalliseen laukaisuun ja osuma olisi ollut melko varma minimimatkalta niin hitaassa liikkeessä olevaan isoon kohteeseen.

Mitä seuraavaksi? Metsästyksen jumalat epäilemättä höröttivät hevosennaurua, mikäli olivat tarkkailleet tilannetta. Minun ei kannattanut seurata lintua suoraan laaksoon. Seuraavalla kerralla sen pakoetäisyys olisi varmaankin pitempi, eivätkä näreet tulisi toista kertaa haittaamaan liikkeelle lähtöä. Päätin kiertää laakson toiselle reunalle ja lähestyä uudelta suunnalta. Kampasin laaksoa siksak-liikkeellä elättelemättä turhia toiveita siitä, että näkisin linnun uudelleen. Tuntui kuin olisin etsinyt Saharasta yhtä tiettyä hiekanjyvää.

Eräässä vaiheessa käännyin katsomaan taakseni kello neljän suuntaan - ja näin teeren maassa vain noin kymmenen metrin etäisyydellä. Se makasi liikkumatta muutamien kuivien ruohonkorsien takana ja luotti suojaväriinsä. Diana oli päättänyt antaa minulle vielä uuden tilaisuuden.

Teeskentelin hetken, että en ollut havainnut lintua, katsellen toiseen suuntaan. Lintu olisi todennäköisesti ponnistanut siivilleen, mikäli olisin tähdännyt rauhassa rata-ammunnan tapaan. Halusin pelata varman päälle ja ampua maahan, vaikka menetelmää ei ehkä aitona urheilumetsästyksenä pidetäkään. Nostin jousen ylös ja aloin jännittää sitä, pyörähdin samalla ympäri kohti teertä, ja laukaisin ilman minkäänlaista pitovaihetta tai keskittymistä "yhteen pisteeseen". Laukaus tuntui yhdeltä elämäni parhaista, vaikka etäisyys kohteeseen olikin lyhyt. Nuoli katosi keskelle lintua. Teeri räpiköi vielä hetken, kunnes ehdin sen luo ja katkaisin kaulan käyttämällä pitkää metsästyspuukkoani miekan tapaan.

Saaliin saamisen tunne oli uskomaton. Istuin pitkään kannolla roikottaen lintua jaloista ja ihaillen sen anatomisia yksityiskohtia. Nuoli oli mennyt läpi ja uponnut maahan niin että vain nokki jäi näkyviin linnun "ulkopinnalle". Nuolen sulitus liiskautui teeren sisällä nuolenvartta pitkin, sillä olin käyttänyt kalkkunan pyrstösulkia, jotka ovat paljon pehmeämpiä kuin siiven kärkisulat. Tuntui hienolta palata tipille kantaen saalista, jonka paino tuntui jossakin. Nämä ovat niitä primitiivisiä pätevyyden hetkiä, jotka saavat kaiken keppien kanssa puuhailun tuntumaan vaivan arvoiselta.

Teeri päätyi joksikin aikaa suolistuksen jälkeen pakastimeen ja sitten pataan. Olin odottanut, että vanhana lintuna se saattaisi olla sitkeän puoleinen, mutta pakastus näköjään vastaa hyvin riiputtamista. Liha oli mureaa ja maukasta. Vaimollakaan ei ollut valittamista. Jälkeen päin jäin harmittelemaan, että en dokumentoinut tapahtumaa valokuvaamalla, enkä edes punninnut lintua. Talonrakennuskiireet veivät liian pian ajatukset muualle. Mutta teerinuolen ja pyrstösulat säilytin metsästysmuistojen galleriaan.

Takaisin ylös