JOUSI JA NUOLET SODANKÄYNTIVÄLINEINÄ AMERIKASSA
Simo Hankaniemi

- Jousen varhaisvaiheet Amerikassa
- Jousityypit
- Lyhyet jännejouset
- Jousen suorituskyky


Jousiammunta on ainakin pinnallisella tasolla parhaiten tunnettu intiaanikulttuurien piirre. Jo 1500-luvulla eurooppalaisessa kuvataiteessa Amerikan symboliksi muodostui jousella aseistettu sulkapäähineinen intiaaninainen. Tämä kuvasi Amerikan eksoottisuutta, houkutuksia ja vaaroja. Ilmeisesti ensimmäinen historian tuntema intiaaninuoleen kaatunut eurooppalainen oli Torvald Eerikinpoika, joka kuoli yhteenotossa Viinimaassa 980-luvulla. Amazonin alueella jousi on säilynyt taisteluvälineenä nykyaikaan saakka.
Tämän artikkelin tarkoituksena on tarkastella lähinnä Pohjois-Amerikan suurten tasankojen jousiammuntaa. Pyrkimyksenä on esitellä jousen teknistä tehokkuutta. Tasankojousiammunnan yleispiirteet auttavat myös muiden luonnonalueiden jousiammunnan ymmärtämisessä.

Atomipommien ajasta katsottuna varhaiskantaiset jouset ja nuolet ovat lähinnä leluja ja jotkut intiaanitkin olivat tätä mieltä saatuaan hankituksi makasiinikiväärin 1870-luvulla. Jousiammunnalla oli kuitenkin ratkaiseva merkitys Amerikan asutushistorian kannalta. Jos intiaanikulttuurit olisivat aseteknisesti olleet tasmanialaisten tasolla, eli taistelleet pelkillä heittokeihäillä, eurooppalaiset olisivat kyenneet pureutumaan Amerikkaan jo paljon aikaisemmin. Moni eurooppalainen kohtasi loppunsa kuten T. Eerikinpoika, 900-luvulta 1600-luvun alkuun saakka yritykset kolonisoida Pohjois-Amerikkaa lakastuivat jo rannikolla nuolisateisiin. Vasta laajat kulkutautiepidemiat mahdollistivat eurooppalaisten invaasion.

Intiaanien jousiammunta teki melkein poikkeuksetta vaikutuksen varhaisiin eurooppalaisiin kirjoittajiin, kuten Jean de Léryyn Brasiliassa 1550-luvulla. Hän osallistui tupinambá-sotureiden mukana heimotaisteluihin ja kirjoitti: "He alkoivat tulittaa toisiaan 200-300 jaardin etäisyydeltä nuolilla. Heidän jousensa ovat paljon pitempiä ja voimakkaampia kuin meillä Ranskassa. Kaikki jotka ovat nähneet heidän ahkeroivan jousineen ovat samaa mieltä siitä että, kaikella kunnioituksella hyviä englantilaisia jousimiehiä kohtaan, nämä villimme ampuvat kaksi kertaa nopeampaan tahtiin kuin englantilaiset."

Niinkin myöhään kuin Meksikon vallankumoussodassa 1913-1914 intiaanien jousiammunnalla oli ratkaiseva merkitys. Sotaan osallistuneen ruotsalaisen eversti Ivar Thord-Grayn mukaan intiaanijousimiehet olivat täysin välttämättömiä varsinkin komouksen alkuvaiheessa, kun kapinallisilla oli pulaa tuliaseista. Intiaanisoturit keräsivät jousineen pensaikkotaisteluissa "tuhansia kivääreitä" hallituksen sotilailta.

Viimeinen Yhdysvaltain alueen intiaanitaistelu, jossa käytettiin jousia oli tietääkseni 1911
Nevadassa, Black Rock -autiomaassa. Shoshone Miken johtama neljän soturin ja muutamien naisten ja lasten itsenäinen shoshone-joukko joutui yhteenottoon valkoisten takaa-ajajien kanssa. Patruunoiden loputtua shoshonet käyttivät jousia. Kaikki aikuiset shoshonet tapettiin. Yksi valkoinen kuoli Shoshone Miken pistoolinluotiin.

Jousen varhaisvaiheet Amerikassa
Jousen ja nuolen merkitys kulttuurievoluutiossa on ollut selvä asia jo varhaiskantaisille kulttuureille. Apache-päällikkö Geronimon kertoman myytin mukaan jousen ja nuolen keksi lintujen päällikkö kotka, joka opetti aseen käytön muille linnuille sodassa alkuhirviöitä vastaan. Taistelu päättyi lintujen voittoon, minkä seurauksena maailmaan saatiin valoa ja myös ihmiskunnan voittokulku alkoi. Myytti saattaa olla oikeassa siinä, että nimenomaan sota oli olennainen tekijä jousen käytön yleistymisessä.

Varhaiskantaisten kansojen sodankäynti on paljolti ollut sissisotaa, jonka luonnetta ei ole käsitetty länsimaissa ennen kuin toisen maailmansodan jälkeen. Varhaiskantaisen sodan yhteydessä on usein korostettu kulttuuri-idealistiseen tapaan sodan rituaalisuutta näkemättä esim. sodan taloudellisia kytkentöjä.

Jousen ilmestymisen ajankohta on paljolti arvoitus, sillä projektiilinkärkien avulla jousta ei voida kunnolla ajoittaa, tarvittaisiin arkeologisia löytöjä kokonaisista jousista ja nuolista, tai ajoitettavissa olevia kuvaesityksiä jousiampujista.

Venäjältä Kamtshatkan niemimaalta Ushki-järven luota on vuosina 1961-1962 löydetty kulttuurikerroksia, joista seitsemännessä oli yli 50 kpl. nuolenkärjiksi määriteltyjä projektiilinkärkiä. Ne ovat ruodollisia ja valmistettu kaksipuolisella iskennällä. Esineiden koko ja muoto vaihtelevat, keskipituus on noin 5 cm. Kärjet ovat samantapaisia kuin luoteisen Pohjois-Amerikan ruotokärkitradition kärjet. Radiohiiliajoitus kulttuurikerroksen puuhiilestä antoi tulokseksi 11 500 vuotta. Kun jousta ja nuolta käytettiin jo tuolloin Kamtshatkan niemimaalla, on todennäköistä, että jousi on tullut myös Amerikkaan jo varhaisessa vaiheessa.

Healy Laken alueelta Alaskasta löydetyn chindadn-kompleksin kärjet tukevät tätä käsitystä. Kyseessä on ohuita, pisaran tai tasasivuisen kolmion muotoisia kärkiä, joiden pituus on vain 2,8-4,9 cm. Kulttuurikerroksen luuaineisto antoi ajoitukseksi 11 000 vuotta. Jos vastaavan ikäinen ja kaltainen löytö tehtäisiin Euraasiassa kärjet määriteltäisiin ilman muuta nuolenkärjiksi. Mielestäni näin on syytä tehdä myös alaskalaisen löydön kohdalla.

Monet pohjoiset arkaaiset projektiilinkärjet ovat alle viiden senttimetrin pituisia ja ruodollisia tai sivulovellisia. Vastaavanlaisia kärkiä esiintyi jo varhaisessa vaiheessa sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Mantereen itäosissa ja Albertan tasangoilla po. kärkiä oli jo noin 8000 vuotta sitten. Tutkijoiden kesken ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä jousiammunnan iästä. John H. Blitzin mukaan jousi otettiin käyttöön Alaskassa vasta 5000 sitten mistä se levisi itään ja etelään saavuttaen Tulimaan, Etelä-Amerikan eteläkärjen, vasta 1400-luvun lopulla. E. James Dixon kannattaa varhaisempia ajoituksia, hänen mukaansa jousi tuli Amerikkaan 12 500 vuotta sitten.

On todennäköistä, että jousi yleistyi suurimmassa osassa Pohjois-Amerikkaa viimeistään suurriistatradition jälkeen ajalla 4 000-1 000 eaa. Arkeologinen materiaali tukee oletusta, sillä tämän ajan yleisimmät projektiilinkärki-tyypit eivät poikkea mitenkään myöhemmän ajan nuolenkärjistä.

Vanhin laajalle levinnyt projektiilikärki Amerikassa on ns. clovis-tyyppiä, jonka pituus on yleensä 7-12 cm. Suurriistatraditioon kuuluvat clovis-kärkien ohella uurretut folsom-kärjet sukulaismuotoineen. Näillä kärjillä varustetut keihäät singottiin joko pelkällä käsivoimalla tai vipuvarren (atlatl) avulla. Clovis-kärkien tyypillisin piirre on molemmilla puolilla oleva ura, jonka tarkoituksena on ollut helpottaa varren kiinnittämistä ja pienentää varren aiheuttamaa vastusta ja siten parantaa aseen läpäisykykyä. Monet arkeologit uskovat, että suurriistatradition ajan (10 000-4 000 eaa.) kaikki projektiilinkärjet olivat nimenomaan keihäänkärkiä, koska niiden ajatellaan olevan liian painavia ja suurikokoisia nuolenkärjiksi.

Vanhimpien jousiammuntavälineiden orgaaniset osat eivät ole säilyneet, joten päätelmiä jousiammunnan iästä on tehty lähinnä projektiilinkärkien perusteella. Ongelmana on kärkien identifioiminen, sillä heittokeihäänkärki ei välttämättä eroa nuolenkärjestä.

Lyhyellä heittokeihäällä ja pitkällä nuolella ei aina ole rakenteellista eroa. Vanhimmat nuolet ovatkin todennäköisesti olleet kokonsa puolesta samaa luokkaa kuin pienimmät heittokeihäät. Tulkintaa vaikeuttaa se, että arkeologinen materiaali osoittaa kärkien ja keihäiden pienentyneen ajan myötä, kunnes jousi syrjäytti vipukeihään. Vielä nykyäänkin monet Amazonin alueen nuolet ovat kokonsa ja rakenteensa kannalta lähes identtisiä vanhemman kauden heittokeihäiden kanssa.

Varmojen keihäänkärkien ja varmojen nuolenkärkien välissä on tuhansien vuosien kausi, jolloin sekä vipukeihäs että jousi tunnettiin Amerikassa. Nämä aseet eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja, molemmat olivat käytössä Keski- ja Etelä-Amerikan kaupunkikulttuureissa 1500-luvulla espanjalaisten saapuessa.

On mahdollista, että jousen käyttö levisi aluksi hitaasti ja vain Amerikan pohjoisimpiin osiin liittyen lähinnä karibunpyyntiin ja sodankäyntiin. Mainittu jousiammunnan funktio näkyy historiallisen ajan eskimoiden ja aleuttien kulttuurissa, ja piirteen voi olettaa periytyvän jo kauempaa menneisyydestä.

Aleutit käyttivät jousta lähinnä sodankäyntiin, sillä merinisäkkäiden pyynnissä harppuuna oli parempi väline. Myös suurin osa uudemman ajan eskimoista on elänyt rannikoilla käyttäen pääaseenaan pyynnissä harppuunaa. Harvalukuiset sisämaan eskimot ovat harjoittaneet kalastuksen ohella karibunpyyntiä. Karibunpyynnissä jousella tietenkin on tärkeä asema, kun helposti katoavien ja rikkoutuvien nuolten aiheuttaman kulun vastapainona on suurten riistaeläinten antama tuotto.

Sodassa jousimiehillä oli kaikkialla etuja puolellaan jousettomiin verrattuna. Tämän seikan täytyi asutuksen ja sodankäynnin vähitellen lisääntyessä merkitä myös jousen yleistymistä. Jousi saattoi olla pitkäänkin lähinnä pre-adaptiivinen kulttuuripiirre, jopa pelkkä lelu, kunnes olosuhteiden muuttuminen teki siitä tärkeän.

Keski-Amerikan maanviljelyskulttuureissa vipukeihäs säilyi käytössä espanjalaisten tuloon saakka, vaikka myös jousi tunnettiin. Suurissa kenttätaisteluissa ratkaiseva aselaji oli raskasaseinen jalkaväki. Jousia ja heittokeihäitä käytettiin vain kontaktin alkuvaiheessa ennen kuin rivistöt iskivät vastakkain ja ratkaisivat ottelun lyömä- ja pistoasein. Tällaisessa taistelussa vipukeihäs oli joissakin suhteissa parempikin ase kuin jousi. Muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä singotun keihään iskuvoima oli helposti nuolta suurempi, mikä soveltui kilpien, haarniskojen ja kypärien lävistykseen.

Taistelussa jousen edut vipukeihääseen verrattuna ovat ilmeisiä silloin, kun kysymys on kahdesta melko pienestä taistelevasta ryhmästä. Nuolia on helppo kantaa mukana kymmenittäin. Jousen kantama on pitempi ja tarkkuus suurempi kuin vipukeihäällä. Jousiampuja ei tarvitse yhtä paljon tilaa ympärilleen kuin keihäänheittäjä. Laakeamman lentoratansa vuoksi nuoli on keihästä tehokkaampi myös metsäisessä tai pensaikkoisessa ympäristössä.

Pohjois-Amerikassa asutus oli harvaa ja yhteisöt pieniä verrattuna Meksikoon. Pienet vapaaehtoisista muodostuneet miesjoukot matkasivat kauaksi vihollisalueille tekemään yllätysiskuja. Lähikontaktia vältettiin ja näin jousesta muodostui luonnollinen pääase. Jousen käyttöä sodankäyntivälineenä helpotti se, että jousiammunnassa saatiin jatkuvaa harjoitusta metsästyksen yhteydessä.

Jousi paransi mahdollisuuksia organisoituun väkivaltaan, sillä pienikin jousimiesjoukko kykeni järjestämään väijytyksen lukumääräisesti ylivoimaiselle ryhmälle tarvitsematta mennä kovin lähelle vihollisia. Muutaman yhteislaukauksen jälkeen hyökkääjät saattoivat nopeasti vetäytyä kärsimättä itse lainkaan menetyksiä. Tällainen jousen käyttöön ja väijytys-taktiikkaan perustuva sodankäynti oli vielä 1800-luvun jälkipuolella mm. monien apache-ryhmien suosima menetelmä. Jousen avulla sodankäynnissä minimoitiin riskit ja maksimoitiin teho.

Sodankäynnin yleistyminen merkitsi myös nuolenkärkien koon kutistumista ja vakiintumista, sillä näillä seikoilla oli pidemmän ampumamatkan vuoksi sotanuolissa paljon suurempi merkitys kuin metsästysnuolissa.

Jousityypit
Vasemmanpuoleisessa pystyrivissä jouset ovat virittämättöminä ja oikeanpuoleisessa rivissä ne ovat vireessä. Ampujaa kohti olevaa jousen puolta sanotaan vatsaksi ja ampujasta poispäin on jousen selkä.

Espanjalainen Cabeza de Vaca kulki 1530-luvulla eteläisten tasankojen ja Lounais-Amerikan halki. Hän on tiettävästi ensimmäinen alueen jousia kirjallisesti kuvaillut eurooppalainen. Hänen mukaansa jouset olivat "turkkilaismallisia". Kirjaimellisesti se merkitsisi jänteistä, sarvista ja puusta valmistettuja päistään vastakäyriä yhdistelmäjousia. Todennäköisintä kuitenkin on, että jouset olivat jännevahvisteisia puujousia, joiden B-profiili ja lyhyys toivat mieleen turkkilaiset jouset. Tämäntapaiset jouset olivat suurilla tasangoilla ja Lounais-Amerikassa yleisiä 1800-luvun lopulle saakka.

Museojousten, valokuvien sekä intiaanien omien piirrosten ja maalausten perusteella B-profiilinen jousi oli tasankojen vallitseva jousityyppi. T. M. Hamiltonin mukaan B-jousia esiintyy vain Pohjois-Amerikassa, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Samanlaisia jousia on kuvattu Saharassa neoliittisen ajan kalliomaalauksissa, pronssikauden ruotsalaisessa kalliopiirroksessa, egyptiläisessä korkokuvassa 2000-luvulta eaa. ja kiinalaisessa Shang-dynastian aikaisessa (1300-1200 eaa.) oraakkeliluussa, vain joitakin esimerkkejä mainitakseni.

Jännevahvisteisia jousia oli tasangoilla 1500-luvulla, ja aikaisemminkin, eikä asetta kehitetty vasta hevosten yleistymisen jälkeen, kuten usein näkee mainittavan. Varhaisten espanjalaisten kuvausten mukaan Lounais-Amerikan ja eteläisten tasankojen jouset oli valmistettu lujasta ja joustavasta screwbean mesquite -puusta (Prosopis pubescens) sekä vahvistettu jänteillä.

1800-luvun alkuun mennessä kuva tasankojousista oli jo hieman tarkentunut. Alexander Henryn kuvaus vuodelta 1811 koskee lähinnä ylätasankojen jousia (Columbian ylänkö), mutta samat perustyypit esiintyivät kaikkialla suurilla tasangoilla. Vain käytetyt puulajit vaihtelivat. Henry kuvaa kolmea perusmallia; sarvijousi, jännevahvisteinen jousi ja yksinkertainen puujousi.

Sarvijousen selässä oli noin kahdeksan millimetrin vahvuinen jännekerros ja sen päälle liimattu kalkkarokäärmeen nahka, jousen vatsapuoli oli tasainen ja kiillotettu. Aseen pituus oli kolme jalkaa (91 cm) ja heittokyky erinomainen. Jännevahvisteinen puujousi oli lähes neljän jalan (122 cm) mittainen, materiaalina seetri (Rocky Mountain juniper). Henryn mukaan myös tällaisen jousen kantama oli pitkä.

Yksinkertainen puujousi oli valmistettu seetristä tai saarnesta. Selkä oli käsittelemätön, vain kuori poistettu, vatsapuoli oli hyvin tasoitettu. Henryn mukaan ylätasankojen heimot valmistivat hienoimmat jouset, jotka hän oli nähnyt ja muidenkin alueiden intiaanit pitivät niitä parhaina.

Lyhyet jännejouset


Tasankojousien lyhyyteen on ehdotettu syyksi hevosten yleistymistä, mikä teki lyhyen jousen käytännölliseksi metsästys- ja sodankäyntivälineeksi. Tämä hypoteesi ei kuitenkaan selitä sitä, miksi tasankojen pisimpiin kuuluvat blackfoot-soturit tarvitsivat keskimäärin lyhyempiä jousia kuin comanchet, jotka olivat lyhytkasvuisia ja taistelivat eniten ratsailta.

Todennäköisempi selitys löytyy maantieteellisistä ja ilmasto-oloista, jotka vaikuttavat materiaalien saatavuuteen. Tärkeä tekijä on varmasti myös työpanoksen ja tuoton suhde.
Ajasta, paikasta ja kulttuurista riippumatta varhaiskantaisissa jousiammuntavälineissä on piirteenä tekijän halu välttää tekemästä mitään, mikä ei ole välttämätöntä hyödyllisen aseen luomiseksi. On tehokasta olla käyttämättä enemmän energiaa kuin tehtävä edellyttää.

Jouset tehtiin usein puista, joiden läpimitta oli pieni, jotta puutyön osuus jäi vähäiseksi. Jousipuu oli myös mahdollisimman suora ja virheetön. Kun jousi jouduttiin tekemään huonommasta puusta tekijä veisti usein mutkia ja kyhmyjä suoremmiksi rikkoen näin puun syyrakennetta, mutta tämä tekniikka nopeutti työtä.

Tasangoilla ei tarvittu lyhyttä jousta hevosten yleistymisen vuoksi. Jos alueelle muuttaneet tai siellä vanhastaan asuvat kansat yleensäkään lyhensivät jousiaan, se johtui jännevahvistuksen käyttöönotosta, ei hevosista. Sama pitää paikkansa myös toisin päin; ellei jännevahvistusta voida tai haluta käyttää, on jousi tehtävä pidemmäksi, jotta se kestäisi saman vetopituuden.

Tasankointiaanien elämää hyvin tuntenut George B. Grinnell sai vanhoilta pawneilta kuulla, että jännevahvisteisia jousia oli käytetty jo ennen hevosten aikaa. Myös arkeologiset todisteet tukevat tätä. Great Salt Laken koillispuolelta Promontory Pointin alueen luolista on löydetty esihistoriallisen ajan lopun esineistöä, mm. jännejousia. Julian H. Stewardin mukaan nämä liittyvät navajojen muuttoliikkeeseen pohjoisesta päin.

Jänteiden käyttö jousen vahvistamiseen on läntisessä ja pohjoisessa Pohjois-Amerikassa yleinen piirre. Jännejouset eivät olleet vain laajalle levinneitä vaan myös monimuotoisia. Eskimoiden jännekaapelijousilla, Kalifornian leveälapaisilla vastakaari- tai C-profiilisilla jousilla ja tasankojen kapealapaisilla B-jousilla ei ollut paljonkaan yhteistä jännevahvistuksen ohella. Jänteet tekevät lyhyestä jousesta voimakkaamman, elastisemman ja kestävämmän. Jänteet yhdessä vastakäyrän profiilin kanssa vastustavat jousen myötäkäyristymistä käytössä, mikä on puujousien suurimpia ongelmia.

Jännevahvisteinen jousi on ennen muuta vähäsateiseen ilmastoon kuuluva ilmiö. Jännejouset katoavat siirryttäessä autiomaa- ja aroalueilta kosteampaan Mississippin laaksoon ja siitä itään. Missourin laakson pawneiden parissa jännejousi oli ainakin 1860-luvulla melko harvinainen ase, vaikka jouset olivatkin yleisessä käytössä. Materiaalina oli usein värimulperi, kuten eteläisten tasankojen heimoilla. Yksinkertaisten värimulperijousten pituus oli usein noin 140 cm.

Sarvijouset vahvistavat hypoteesiani, että jousten lyhyys oli seurausta käytetyistä materiaaleista. Sarvijouset ovat jännevahvisteisia puujousia lyhyempiä, koska sarvi kesti suuremman puristusrasituksen kuin puu. Lisäksi lyhyys säästi työtä, sillä sarvijouseen tarvittiin jänteitä suhteellisesti enemmän kuin jännevahvisteiseen puujouseen.

Jousen suorituskyky
B-profiilinen jousi, joka oli tasankojen vallitseva tyyppi, ei ole saanut paljonkaan kehuja muiden jousityyppien harrastajilta. Jo 1900-luvun alussa Walrond arvosteli "refleksi-jousia" siitä, että ne taipuvat keskeltä ja sen vuoksi tärähtävät epämiellyttävästi laukaisun yhteydessä. Refleksijousia on puolustettu sillä, että ne säilyttävät heittokykynsä pitempään kuin suorat jouset ja tärähdys vaimenee vähitellen käytössä, kun jousi myötäkäyristyy.

Walrondin kritiikki on aiheetonta, sillä B-profiilisen jousen ei tarvitse taipua keskeltä ammuttaessa yhtään sen enempää kuin D-jousenkaan. Jousessa on liian suuri rekyyli silloin, kun jousen päissä on tarpeetonta massaa, jonka liike-energia laukaisussa välittyy jousta pitelevään käteen, eikä ole nuolen käytettävissä. Rekyyli on pitkien jousten ongelma, joiden lavoissa on muutenkin enemmän massaa kuin lyhyissä jousissa.

Douglas Wallentinen mukaan B-profiilinen jousi on hidasiskuinen, mutta oma kokemukseni ja nopeusmittarin todistus eivät tue ko. näkemystä. Olen ampunut tasankotyylisellä 52-paunaisella jännevahvisteisella B-profiilisella jousellani nopeusmittarin läpi saaden lähtönopeudeksi parhaimmillaan 175 jalkaa sekunnissa, mikä on parempi tulos kuin useimmilla saman jäykkyysluokan jousilla.

B-muoto auttaa jousta säilyttämään profiilinsa ja heittokykynsä pidempään kuin jos ase olisi tehty suoraksi. B-profiili myös pakottaa kaaren tekemään enemmän työtä, joten alkuveto on tiukempi kuin D-jousella. Näihin teknisiin etuihin voidaan yhdistää vielä B-jousen miellyttävä ulkonäkö, mitkä piirteet yhdessä saivat tasankomiehet suosimaan tätä jousimallia.

Tasankointiaanien parissa jousen pituus ja voimakkuus vaihtelivat käyttäjän mieltymysten mukaisesti. Toiset suosivat suhteellisen kevyitä, elastisia jousia, joiden suorituskyky kuitenkin riitti metsästykseen ja sodankäyntiin. Toiset miehet pitivät parempina voimakkaampia jousia. Teini-ikäisten poikien aseet olivat kevyempiä ja vanhempien miesten keskimäärin raskaampia. Erolla on vaikutusta nuolen kantamaan ja läpäisykykyyn.

George B. Grinnell arvioi cheyenne-jousten kantaneen parhaimmillaan noin 400 jaardia (364 m). Jotkut cheyennet kertoivat parhaiden miesten ampuneen 500 jaardia (455 m). Arvio on optimistinen. 400:n jaardin laukauksia eivät voineet ampua kuin harvat miehet. Ja hekin vain erityisen tehokkailla jousilla, pituusammuntaa varten tehdyillä nuolilla ja voimakkaassa myötätuulessa. Cheyennien puheet 500:n jaardin laukauksista ovat jo rajatietoa, vaikka myös ratsuväen kapteeni W. P. Clark mainitsi nuolen lentäneen parhaimmillaan 500 jaardia.

Useimmat kirjoittajat ovat sitä mieltä, että jousen tavanomainen kantama on noin 200 m ja myös omat ampumatulokseni vahvistavat tämän. Osa tasankointiaanien käyttämistä metallikärjistä on niin massiivisia, etteivät niillä varustetut nuolet voineet kantaa näinkään pitkälle.

Kirjoittajien käsitys tasankointiaanien ampumataidosta on vaihdellut, mutta useimmat ovat korostaneet sotureiden nopeutta ampua nuolia yksi toisensa jälkeen.
Tasankointiaanien parissa 1830-luvulla elänyt George Catlin on kuvannut mandan-intiaanien jousiammuntakilpailua, missä tarkoituksena oli saada mahdollisimman monta nuolta lentämään samanaikaisesti. Nuolet ammuttiin jyrkässä kulmassa ylös normaalilla tavalla yksi kerrallaan. Varalla olevia nuolia pidettiin samassa kädessä kuin jousta. Parhaat saivat kahdeksan nuolta ilmaan ennen ensimmäisen putoamista maahan.

Catlinin mukaan harjoittelun päämääränä oli taito ampua äkillisesti ja tehokkaasti, sekä kyetä toistamaan laukauksia nopeassa tahdissa. Taktiikan perusteluna oli se, että jousta käytettiin paljon ratsailta niin metsästyksessä kuin taistelussakin ja ammunta tapahtui yleensä täydessä laukassa.

Eversti Richard I. Dodge piti intiaanien jousiammunnan erityispiirteinä nopeutta ja voimaa. Soturi kykeni ampumaan 5-10 nuolta ilmaan ennen ensimmäisen putoamista maahan. Tuntuu epätodennäköiseltä, että kukaan voisi ampua 10:ntä nuolta, mutta Catlinin ilmoittama määrä kahdeksan on realistinen. Nednhi-apache Daklugie mainitsi tunteneensa nuoruudessaan (1880-luvulla) miehiä, jotka pystyivät ampumaan seitsemän nuolta kuvatulla tavalla ja hän kykeni siihen itsekin.

Intiaanien jousiammunnan nopeuden totesivat myös USA:n armeijan kirurgit, jotka näkivät nuolten aiheuttamia haavoja vuosina 1866-1889. Kirurgien mukaan oli harvinaista, että uhrissa olisi ollut vain yksi haava. Kun yksi osui, sitä seurasi välittömästi kaksi tai kolme muuta nuolta.

Jousi oli huomattavasti nopeampi käyttää kuin suustaladattavat tuliaseet. Jousen asemaa sota-aseena 1500-luvun lopun Englannissa propagoinut William Neade kirjoitti, että pitkäjousiampuja kykeni laukaisemaan kuusi nuolta jokaista muskettimiehen laukausta kohti. Maurice Thompsonin mukaan harjaantunut ampuja kykenee laukaisemaan 30 nuolta minuutissa, mikä on jo liioittelua.

Tasankonuolten lävistyskyvystä on kahdenlaisia käsityksiä. Tasangoilla yli 30 vuotta 1800-luvulla viettäneen eversti Dodgen mukaan nuolet upposivat biisoneita metsästettäessä usein sulitusta myöten silloin kun ei osuttu luihin. Dodge ei koskaan nähnyt nuolen läpäisevän biisonia kokonaan, vaikka tällaiset tarinat olivat hänelle tuttuja.

Biisonien läpi ampumiset eivät ole pelkkiä tarinoita, sillä tapauksista on dokumentoitua tietoa. Lakota-johtaja White Bull (1849-1947) teki tämän neljästi. Powder-joen suulla 19-vuotiaana hän ampui kertaalleen jo haavoittamaansa biisonilehmää noin yhdeksän metrin etäisyydeltä. Nuoli meni läpi ja löytyi lumesta eläimen toiselta puolelta. Kaksi vuotta myöhemmin Tongue-joen suulla White Bull tappoi kaksi biisonilehmää, joista ensimmäisen nuoli lävisti kokonaan. 24-vuotiaana hän ampui biisonilehmän ratsailta, nuoli löytyi maasta eläimen toiselta puolelta. Saman vuoden syksyllä White Bull tappoi kolme lehmää, joista ensimmäisen nuoli lävisti kokonaan. Noihin aikoihin (1870-luvulla) vain harvat kiväärit kykenivät ampumaan luodin biisonin läpi.

Pohjoiset cheyennet Big Ribs ja Strong Left Hand ampuivat kumpikin kaksi biisonia yhdellä nuolella. Strong Left Handin jousi oli erittäin voimakas, harvat miehet kykenivät jännittämään sen. Blood-intiaanien parissa eli 1800-luvun jälkipuolella voimakkaana jousimiehenä tunnettu Crow Bull. Hänen kerrotaan joitakin kertoja kaataneen kaksi biisonia yhdellä nuolella, kun eläimet juoksivat lähekkäin ja nuoli meni kokonaan läpi ensimmäisestä eläimestä.

Voimakkaalla jousella ammutun nuolen teho ja läpäisykyky oli taistelutilanteessa usein riittävä jopa kärjetöntä nuolta käytettäessä. Mississippin itäpuolella asuneiden winnebagojen kahdesta sotanuolityypistä toinen oli vailla erillisistä kärkeä, hikkori-puinen varsi vain vuoltiin teräväksi.

Muiden jousiammunnan lajien harrastajat yleensä valittavat tasankotyylisiä jousiammuntavälineitä epätarkoiksi. Näiden kriitikoiden kirjoituksissa ei koskaan mainita, minkä verran heillä on todellista käyttökokemusta lyhyistä jousista. Hyvin harvat nykyisin elävät henkilöt ovat käyttäneet näitä aseita jatkuvasti nuoruudestaan saakka, samalla tavalla kuin tasankomiehet.

Intiaanit itse eivät valittaneet välineidensä ominaisuuksia, eivätkä heitä vastaan taistelleet eurooppalaiset tai yhdysvaltalaiset nähneet mitään vikaa tasankosotureiden jousimmunnan tarkkuudessa. Lyhyitä jousia aktiivisimmin käyttäneillä on nykyäänkin erittäin positiivinen käsitys näiden aseiden arvosta.

Douglas Wallentine, joka sai USA:ssa 1987 arvonimen "Primitive Archer of the Year", on menestynyt tasankointiaanijousineen hyvin sekä metsästyksessä että kilpailuissa. Hänen arvionsa pitkien ja lyhyiden jousien suhteellisesta arvosta on seuraava: "Monet ihmiset suosivat pitkää jousta, koska niiden valmistaminen on helppoa ja niiden veto on pehmeä. Pitkät jouset eivät ammu sen paremmin tai huonommin kuin lyhyet intiaanijouset - ne ampuvat vain eri tavalla."

Taiteilija Alfred Jacob Miller vieraili 1800-luvun alkupuolella suurilla tasangoilla ja Kalliovuorilla. Hän kertoo snake-intiaanien (shoshonien) jousiammunta-kilpailuista ja -välineistä, sekä maalasi vesivärimaalauksia aiheesta. Millerin mukaan shoshonet osuivat neljännesdollarin kokoiseen maaliin 30-40 jaardin etäisyydeltä. On täysin mahdollista, että lapsuudestaan saakka säännöllisesti ampuneet miehet osuivat silloin tällöin näin hyvin, mutta tämä ei voi edustaa tavanomaista tasoa.

Eversti Dodge väitti, että intiaanit osuivat halkaistuun tikkuun asetettuun viiden sentin kolikkoon lähes joka nuolella 50-60 jaardin (46-55 m) etäisyydeltä. Tämä olisi melkoinen suoritus millä tahansa käsiaseella, varhaiskantaisella tai modernilla, eivätkä intiaanit voineet osua kyseiseen maaliin "lähes joka nuolella".

Reginald Laubin vei vieraillessaan Standing Rock -reservaattissa Pohjois- ja Etelä-Dakotassa (1930-luvulla) nähtäväksi omat jousiammuntavälineensä, viiden jalan mittaisen värimulperi-jousen ja 26 tuuman nuolet. Hän pyysi 90-vuotiasta päällikkö One Bullia ja tämän ystävää kokeilemaan aseitaan. Laubin asetti maaliksi pahvilaatikon noin 30 m:n etäisyydelle. Laatikon sivun pituus oli noin 30 cm. One Bull ampui kuusi nuolta ja kaikki menivät ohi. Toisella yrityksellä kaikki nuolet osuivat laatikkoon. One Bull oli ampunut jousella edellisen kerran yli 60 vuotta aikaisemmin.

Kuvaukset intiaanien ampumataidosta ovat usein hieman liioittelevia, mutta yleislinja on se, että soturit olivat päteviä jousimiehiä. Muuten jousi ei olisikaan säilyttänyt asemaansa taisteluvälineenä makasiinikiväärien aikaan saakka.

Takaisin ylös