Jousi

[toni]

Tietty asia riippuu hieman siitäkin miten "tiukille" puuaineksen käyttö kaikkine oletusarvoineen menee, mutta joiltain osin oon myös mukana kun puhutaan tuomipihlajasta ja varsinkin tuomesta. Tosin ehkä 30-50cm marginaalilla? Tyven puu ei vain tunnu "elävän" samoilla perusteilla kuin siitä ylempi osio. Kovaa ja hajoamis herkkää.

Luumussa taas esm. tyvipäähän tuleva kuivumis halkeilu tuntuis olevan suurempaa ja riski pitoisempaa.

[Mangrove]

Sireliuksen aikaan jousikalastusta harjoitettiin vielä muutamissa kylissä. Saaliskaloina olivat lähinnä hauki ja särki. Tässä on eräs kuvaus Vah-joelta:

[J Menna]

Tää on nin hianoo.
Martti, arvostan kaivuutasi.
Hippuakaan, tai ehkä jyvänen, jää meidän koettavaksi, jotka Jotain vastaavaa "harrastavat".

Kuvaelmat menneiltä ajoita ovat hienoa runoutta tämänajan keskeen.

[Mangrove]

Paljastettakoon, että Kulttuurien museon suosiollisella myötävaikutuksella pääsin mittaamaan ja valokuvaamaan heidän nykyisissä näyttelyissään olleet hantijouset suurella tarkkuudella. Tuloksena syntyi 11 sivua muistiinpanoja, 98 valokuvaa sekä 3 filmiä. Mitat otin kummastakin jousesta 10 cm välein. Lisäksi punnitsin kummatkin jouset.

Aikaisemmasta arviostani poiketen SU 2904:351 on tarkasti sakaran päästä sakaran päähän mittanauhalla mitattuna 185,0 cm. Vatsaa pitkin mitattuna sen pituus on 189 cm. Painoa en saanut tarkalleen määriteltyä, koska jousi ei pysynyt pystyssä ilman kevyttä tuentaa. Sen paino on 1000 ± 25 g.

Toisen jousen, SU 3904:374, pituus on vastaavasti 176,5 cm sekä 179,5 cm. Jousessa on litteähkö selkä, joten sen paino oli helppo määritellä, 730 g.

[jkekoni]

Ootko kirjoittamassa johonkin journaliin asiasta?

[Mangrove]

[Mangrove]

Luulen, että voisimme jatkaa vielä sivulla neljä alkanutta keskustelua SU 3904:374:n kahdeksasta urasta sekä niiden tarkoituksesta. Tässä on lähikuva kahvan toisen puolen urista. Kaikkien kahdeksan uran pituudet ovat välillä 19-31 mm ja leveys vastaavasti 5-7 mm sekä syvyys 1,5-1,6 mm. Leveyden sekä syvyyden pienten jakaumien puolesta puhuisi se, että urat olisi tehty samalla tai samanlaisilla välineillä.

Urat on selvästi tehty laminaattien yhteenliimauksen jälkeen, koska useat urat kulkevat laminaattien rajan ylitse ja niiden molemmilla puolilla olevat urapuoliskot sopivat saumattomasti yhteen.

[Mangrove]

Tässä on muutama mansi- ja hantirunon kappale suomennettuna kirjasta Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille.

"Runsaasti runoja taitava sosvalainen Jakov Tasmanov esitti tämän Kannistolle maaliskuussa 1906".
s. 86-87.

[Rakonczay]

Käväisin eilen Keski-suomen museossa Jyväskylässä ja siellä tuli eteen Viitasaren jousi vuodelta 1295. Nuolta ei löytynyt mudasta eli se on arvausta.

[Rakonczay]

ja pari vikaa kuvaa

[Tuukka Kumpulainen]

Ranen viestistä voi tulla se kuva, että kuvissa näkyy Viitasaaren jousi, mutta näinhän asia ei ole, vaan kyseessä on Petri Kokkisen vuonna 1995 Keski-Suomen museolle valmistama ennallistus Viitasaaren löydöstä, jossa jousen sakaroiden koko, muoto ja kulma sekä selkäkappaleen paksuus ovat spekulatiivisia.

Jousen ikä ei myöskään ole kuin karkeasti tiedossa. Jousesta tehty radiohiiliajoitus on kalenterivuosiksi kalibroituna 1278 - 1405 jKr eli se voi olla yli sata vuotta nuorempi kuin näyttelytekstissä annettu vuosiluku.

[Rakonczay]

Kiitos hyvä tarkennus. Eihän sieltä mudasta mitään ehjää jousta pilkistänyt.

[toni]

Mitens tuo kys. museo jousi ampui?

[Jakke]

Moi,

Keskustellessani IFAAn Martin Koinin kanssa HB- kysymyksistämme, hän oli hyvin innokas kuulemaan, missä meikäläiset tällä hetkellä jousiasioissa ovat. Jo pitkä aika sitten häkeltyneenä tämän sivuston porukan syvällisestä osaamisesta, kysynkin olisiko joku asiantuntija halukas hieman kertomaan asiasta hänelle. Itse en haluaisi mokailla.
Luultavasti mielenkiintoisimmat asiat olisivat tämän palstan tiivistykset sekä myös nykyisin eniten käytetyt jousityypit. Koinille varmasti riittäisi varsin tiivis selostus. Homma todennäköisesti etenisi muutaman sähköpostin avulla tapahtuvana keskusteluna. Ei iso homma.

Annan yhteystiedot jos halukkaita löytyy.

Jakke Lehtinen

[heikki]

Mitäs jos heittäisit tänne teemoja/kysymyksiä, joihin hän haluaa vastauksia? Voitais sitten porukalla repostella ja Joku tekisi yhteenvetoa...

[Jakke]

Moi,

Tuomo otti minuun eilen yhteyttä. Pienen evästykseni jälkeen keskustelun kulku on nyt sitten riippuvainen heistä.

Tuomo varmaankin raportoi ja kyselee, jos tarvetta. En kuitenkaan osaa arvioida, miten kiinnostunut Martin todellisuudessa on.

Kassotaan,

Jakke Lehtinen

[jousipata]

pari staavia on ugrijousta varten satunnaisen työstelyn alla ja merkattun metsistä muutama lupaava lyly ja käyrä koivu. kunhan syksy ja talvi saa, niin saatan käydä tutkailemassa onko niistä aihioksi.

[Jakke]

Moi,

Näin Juhannuksen alla olen sopivassa moodissa ottamaan kantaa noihin raitoihin jousessa. Näillä sivuilla on eri tavoilla todisteltu, että ne eivät ole tähtäämistä varten tehtyjä. Jos tämä todistelu (joka mielestäni kuitenkin ontuu) pitää paikkansa, sitä ei tällainen noviisi voi tietenkään kiistää, mutta: jos minun HB:ssäni olisi tuollaiset selkeät raidat, käyttäisin niitä ehdottomasti tähtäämisen apuna ja hyötyisin siitä. Minulle ei tuottaisi ongelmaa jousen kanttaaminen tai ampumatekniikan mahdolliset muutokset.
Mielestäni nämä raidat ovat koko HB- ammunnalle (ja miksei myöskin LB:lle) sen takia erittäin tärkeitä, että kuva selkeästi todistaa, että joku on joskus raidat laittanut. Tämä siis periaatteessa oikeuttaa tekemään saman nykyisiin HB- jousiin, vähintäinkin jos se on repliikka tuolle nimenomaiselle. Samantapainen keskustelu liittyy myös nuolihyllyyn: jos joku löytää todisteen nuolihyllystä esim. ennen vuotta 1900, ne pitäisi (periaatteessa ainakin) silloin hyväksyä HB- luokkaankin. Tämä koskee IFAA:n alaisia kisoja.

Jakke Lehtinen

[M.Reinikainen]

Minusta tähtäys merkkien/ kuvioiden/ kolojen/ maalausten tai vastaavien etsiminen on täysin turhaa.

Jokainen henkilö oppii jossain kohtaa elämäänsä ampumaan omalla tavallaan. Joko ilman minkäänlaisia apu viivoja tai merkkejä luottaen pelkästään vaistoonsa joka on muodostunut vuosien hutilaukauksien tulkitsemisella ja oman aseensa tuntemuksella. Toinen taas luottaa vuosien tutkimukseen siitä että kun tämä ja tämä ovat linjassa tämä nuoli lentään noin 85% varmuudellä juusi tänne.

Molemmissa tavoissa paistaa omaan tyyliinsä omistautunut joukko taitavia ampujia. Itse olen vain kerran ampunut lyhyen harjoittelun jälkeen taljalla ja sain miltein (ehkä noin 5-6 laukasuta takana?) samantien moukantuurilla kolme nuolta lähes tulitikkuaskin kokoiselle alueelle noin 15 metristä.
En varmaan enää ikinä koske taljaan. Se ei vain tuonut sitä samaa mielihyvää jonka koen puukaaresta.


En nyt pysty kauhean hyvin muotoilemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta jospä tästäkin avautumisesta on jollekulle iloa tai surua?


Olen käynyt katsomassa tuota helsingin museo jousta kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla olen kiinnittänyt silmäni noihin "koloihin"
Tässä on oma jouseni (jolla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen kanssa) johon olen silmä määräisesti mitannut paikan päällä kolojen kohdat kahvan vierellä.

Pitäisi sopia aika museon kanssa ja mennä silkki hanskat käsissä katselemaan kaarta että voisi oikeasti mitään sanoa.

Se mitä olen alusta asti ollut mieltä on että jos nämä kyseiset lovet ovat tähtäystä värten niin miten niillä on tähdätty?
Kuvassa olevaan jouseen olen piirtänyt kyseisten kolojen kohdat. Jos jollakulla on idea miten niillä tähdätää niin saa esittää.

Nuo lovet kun ovat alkuperäisessäkin todella kaukana kahvan keskustasta.

[M.Reinikainen]

Näin jälkeenpäin minusta jopa tuntuu että nuo omat lyijykynällä sutatut jäljet ovat jopa liian lähellä kahvaa??

[Jakke]

Moi vielä,

Kuten epäsuorasti sanoin, en itse tunne tuon ajan historiaa enkä ampumatyylejä. Mutta kun katson selkeyttävää kuvaasi, niin mielestäni edelleen niitä voisi tähtäysmerkkinä pitää. Jos merkit ovat noinkin korkealla, voisi olettaa että kaverit "ankkuroivat" melko alas. Idea on, että jokin kohta merkistä nostetaan periferisella katseella maalin korkeudelle. Kun tarpeeksi harjoittelee, sen oppinee nopeastikin. Erilaisia puun luontaisia muodostumia ja raitoja peitetään lonkkareilla mustalla teipillä ja teippi ulottuu ehkä noin 15 cm nuolen tasosta ylös.

Luultavasti homma tuntuu oudolta, koska ampumatyyleissämme menetelmää ei nykyisin käytetä. Emme ole tottuneita tähtäämään noin. Sinäkin Mikke ammut katsomalla maalia ja lasket menemään. Mutta jos tietäisit, että alimman uran alaosan ollessa maalin korkeudella osut, voisit hyvinkin hyödyntää asiaa seuraavalla kerrallakin? Se, että uria on neljä (tai useampi kuin yksi) on luonnollista koska matkat vaihtelevat. Voi myös olla, että jousen heitto on ollut melko lyhyt, jolloin jousen nostaminen / laskeminen matkasta riippuen voi olla suurikin. Eikös noilla kavereilla ollut pitkät ja melko painavat nuolet?

Asian kokeileminen on helppo järjestää. Hieman mustaa teippiä suht samoihin paikkoihin. Jos innostusta riittää, voisin elokuun loppupuolella tulla testailemaan. Tosin en osaa ampua ugrilaistyylillä.

Juhannuksen kunniaksi hieman saivartelua: En siis väitä, että urat ovat tähtäysmerkkejä. Mutta itse käyttäisin niitä siihen tarkoitukseen.

Jakke Lehtinen

Jousessa ei ole käytetty tähtäimiä eikä tähtäysmerkkejä jousiammunan alkuperäisen tarkoituksen yhteydessä, eläinten ja ihmisten tappamisessa. Syystä että tilanteet ovat yleensä nopeita, kohde liikkuu, eikä etäisyyttä tunneta.

Tähtäimiä käytetään modernissa rata-ammunnassa, missä etäisyydet ovat tunnettuja ja vakioituja, aikaa ampumiseen on käytännössä rajattomasti, eikä maali yleensä liiku. Moderni jousimetsästys tapahtuu yleensä puussa olevalta telineeltä ja eäisyysmittarilla voidaan etukäteen määritellä tarkasti etäisyydet tiettyihin pisteisiin. Tällöin etäisyys eläimeen tiedetään metrin tarkkuudella ja voidaan käyttää ko. etäisyydelle kohdistettua jyvää.

Nuolen lentorata on kaareva ja muutamankin metrin virhe etäisyyden arvioinnissa tuhoaa tehokkasti tähtäimen merkityksen. Olen ollut seuraamassa, kun tähtäintaljalla varustettu metsästäjä ampuu kolme nuolta peräkkäin ohi 10 m etäisyydellä lumihangessa paikallaan seivovasta fasaanikukosta. Hänen lyhyin tähtäinmatkansa oli luultavasti 20 m. Tähtäimen kanssa räplääminen myös hidastaa hommaa. Erään norjalaisen tähtäintaljametsästäjän eteen lennähti lehtokurppa ja mies yritti ampua sen. Ei onnistunut, koska jänteessä oleva "kurkistusläpi" oli jotenkin väärässä asennossa ja tätä räplätessä lintu jo lähti lentoon. Vieressä seisoi primitiivimies, joka olisi ehtinyt ampua kurpan moneen kertaan, mutta hän halusi antaa mahdollisuuden vieraana olleelle norjalaiselle.

Myöskään pistoolin kanssa ei käytetä tähtäintä lähitaistelutilanteessa, vaikka pistoolissa on tähtäin. Hektisessä tilanteessa täytyy ampua ikään kuin pistooli olisi maalia kohti osoittava sormi. Sekunti on pitkä aika tuollaisessa tilanteessa.

Monissa primitiivijousissa on vatsapuolella maalauksia, kaiverruksia ja/tai muita koristuksia, joita voisi käyttää tähtäämisen apuna, jos jonkin tällaisen yksityiskohdan kohdistaa vakioetäisyydelle, jonka tuntee. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä primitiivijousiammunnan kanssa. Primitiivi ei tunne eksaktia ampumamatkaa, ja pitää toimia vain näppituntumalla. Tälläkin tavalla lyhyelläkin jousella osuu noin 20 m etäisyydeltä neljä nuolta viidestä litran maitopurkin kokoiseen maaliin. Se riittää yleensä oikeassa elämässä.

[jousipata]

se vaatimaton määrä mitä puu-/vaisto-/ugrijousilla olen ampuillut, niin näin vähäisellä jousiammuntataidolla itsekin käyttäisin tuollaisia koloja tai raitoja hyvin helposti tähtäämiseen. en kuitenkaan omaa substanssia väittää, että nuita nimenomaisia museojousen uria olisi käytetty tähtäämiseen. sellainen kyllä tulee helposti mieleen.

tekisi mieleni, aivoni ajattelevi, että haluni olisi tehdä, veistää, hioa, jäljennös tuollaisesta museojousesta ihan omaksi ilokseni, nuolen matkaan saattelemiseksi kohti kruunupäähirven sydäntä (runollinen kuva).

mihinkään kisoihin tuskin olen osallistumassa. ampuilisin tarkkuutta ja kenties metsästämässä kävisin jousella mikäli se käteen kävisi ja nuolet sillä osuvia olisi. siis jaken ajatukset on helppo sisäistää tässä kohtaa samanlaisiksi omiini.

[Tuomo]

Hienoa, että tämä aihe elää edelleen!

Olen samaa mieltä Jaken kanssa siitä, että kyllä niitä koloja voi helposti käyttää tähtäämisen apuna. Mitoitus riippuu paljolti ampujan tavasta ampua. On kuitenkin aivan eri asia, onko koloja käytetty tähtäämisen apuna vai ovatko ne vain koristeita tai onko niillä edes mitään merkitystä.

Mielestäni tällaisissa asioissa, kuten vaikkapa nuo jousen kolot, pyritään liiaksi luokittelemaan ne kuuluvaksi johonkin tiettyyn kategoriaan. On aivan mahdollista, että kolot on tehty vain tuohon yhteen ainoaan jouseen – jousiampuja on halunnut kokeilla jotain uutta, jonka on sittemmin todennut toimivaksi tai toimimattomaksi (todennäköisempää, jos koloja ei ole löytynyt mistään muusta jousesta). Jousia on aivan varmasti tehty erilaisia, koska rakentajat ja ampujat ovat erilaisia. Jokaisella on oma, hieman erilainen käsitys siitä, mikä toimii ja millainen jousen pitää olla. Tietenkin tietyt perusperiaatteet pätevät, mutta yksityiskohdissa voi olla paljonkin vaihtelua. Jonkun mielestä jousen sakaroiden on pitänyt olla massiiviset, tai jousen pitää olla pitkä, tai tuoheen kääritty, ja niin edelleen.

Jousen kolojen merkitystä on kiinnostava pohtia mutta niiden todellista merkitystä ei voi koskaan saada selville – koska sitä ei ole!

Tähän liittyen vielä – kunhan tulee sopivasti aikaa, niin aikeissani on kokeilla miten erilaiset välineet tai ammuntatavat vaikuttavat tulokseen. Kiva olisi verrata esimerkiksi täysin viritetyn kisasetin tulosta suoraan hyllystä otettuun ja virittämättömillä nuolilla ammuttuun tulokseen. Lisäksi voisi kokeilla tähtäinkolon merkitystä. Sekä kärjellä tähtäämistä ja ”vaistoammuntaa”. Ammuntamuotona vaikkapa 20 jaardia ja 60 nuolta. Erityisen tieteellinenhän tuollainen testi ei ole mutta antaa kuitenkin jotain suuntaa siitä miten erilaiset ammuntatavat voisivat toimia.

[jousipata]

tuomo, tuollainen testi kiinnostaisi myös todella paljon minuakin. itse olen aika laiska virittämään nuolia täysin samankaltaisiksi, lienevät n. 10 paunan alueella tai vähän ylikin ja sulitukset eivät ole täsmällisesti samanlaisia. nuolenkärkitähtääminen vs. kolotähtääminen vs vaistoampuminen. jos muuttujina ovat vain nämä, niin on mielenkiintoista kuulla tuloksista. sulituksista tietenkin eri tulokset kans.

se mikä jousi täällä pohjoisemmassa toimii parhaiten keskimäärin kaikissa olosuhteissa on justiinsa tällainen suomalais-ugrilainen jousi, on sitten tuoheen kääritty tai ilman. tietysti jousimateriaaliksi kelvollisten puiden rajallinen esiintyminen lapissa tahi tundralla on sanellut sopivimmiksi nämä lylypuiset, männyn ja kuusen tai käyräisen vetopuukoivun tai harvemmin pihlajan.

"Sata nuolta sisältävän onton viineni
lapaluitteni komeaan väliin
minä sinkautan.
Kuin tuoretta puuta taakan
sen nostan selkääni,
kuin kuivaa puuta taakan
sen nostan selkääni.
Toiseen viisisormiseen sormikäteeni
punatuohisen kaksipuisen jousen
otan. "

tämä martin jakama runo on hieno.

[Esa Konga]

Moi, olen usein silmäillyt tätä erinomaista säiettä, aiheesta voisi varmaan jo tuon materiaalin perusteella kirjoittaa kirjan.

Sain tällisen myönnän aika eipäortodoksisen näkökulman ...

Eli jos aiheeseen ottaisi tälläisen käytönnällisen ei historiantutkijan näkökulman:
*Olisin suomessa joskus "muinoin" ja pitäisi tehdä ase
*Oletetaan että maastossa kasvaisi samat puu lajit kuin Suomessa nyt

Niin silloinhan olisi pihlajaa, tuomea, katajaa, eteläsuomessa edelleen jopa tammea, vaahteraa, jne. Syreeni ja tuomipihlaja ehkä rantautuneet myöhemmin asutusken myötä ?

Eli jos näin olisi niin ainakin itse tekisin kylmästi pihlaja selffarin ilman mitään ahvenliimoja ! Toisaalta ei lapissa taida pihlaja kasvaa, jos tämä alunperin liittyi sinne päin.

Tai jos oletus on että kompostiitti parempi, niin sitten silti tekisin lehtipuurunkoisen pihlajaselätyksellä. Esim. pihlaja-pihlaja. Tai pihlaja-koivu. Pihlaja-visakoivu vatsalla voisi olla visuaaliseti päheä.

Edelleen jos Suomessa silloin kasvoi varsinkin esim. Tuomipihlajaa, niin mihin tuota mänty tai kuusi lylyä sitten oikein on tarvittu. Itsellä ei lylystä ole mitään kokemusta, myönnän, mutta kuulostaa hankalalta materiaalilta pihkataskuineen. Ehkä on käynyt niin että ne onkin olleet lehtipuisia ne oikeat parhaat jouset, mutta lahonneet ja kadonneet ajan myötä.

Lapissa jos vaan ei ole ollut muuta kuin kuusta ja mäntyä satavilla, he ovat sitten joutuneet tekemään siitä mitä on luonnossa ollut. Edelleen eikö lappalaiset ennen muinoin asuneet eteläsuomessa ennen kuin lantalaiset ajoi ne lappiin. Tässä on tietysti vielä se että lienee ilmasto jääkauden jälkeen ollut kylmempi, ja mitään keskieuroopalle tyypillisiä lehtipuita ei varmaan ollut, ehkei sitten pihlajaakaan koko suomen niemellä.

Tuli vaan mieleen tämmöiset ajatuskulut. Jos intoa riittää voisin ehkä harkita kokeilla joskus esim. tuota pihlajaselätettyä visakoivujousta, voisihan se toimiakin, materiaalit olisi valmiina, akaa vaan pitäisi investoida. Olisi ainakin hieman erilainen. Meneekö sitten otsikin tarkoittaman jousityypin määritelmän alle on eri asia.

[T. Manner]

Visasta ei taida saada jousta. Olen joskus ihmetellyt tuota kaksipuisuutta itsekin, toisaalta siihen saattaa olla joitakin ei-ilmeisiä syitä (arveluita): -ei kostu helposti, - ei välitä lämpötilasta, - ei kuiva hauraaksi helposti.

Pihlajaa kyllä kasvaa aika pohjoisessa, voi olla ettei se siellä välttämättä ole jousikelpoista.

Noita pitäisi vain rakentaa riittävän monta ja kokeilla niin ehkäpä syykin selviäisi.

[pyssymies]

Juju saattaa olla siinä, että selkänä työskentelevä koivu kuin myös vatsana työskentelevä lyly ovat parhaimmillaan korkeahkossa ilmankosteudessa.

[Tuukka Kumpulainen]

Lylyvatsainen, koivuselkäinen monipuinen jousi on ainoa jousimalli maailmassa, jonka heitto paranee, kun ilmankosteus nousee, se yksinään on riittävä syy selittämään työlään ja monimutkaisen jousimallin leviämistä koko Euraasian havumetsä- ja tundravyöhykkeelle.

Suomessa ei ole koskaan kasvanut tuomipihlajaa eikä syreeniä ennen nykyaikaa. Ensimmäinen on Pohjois-Amerikasta, jälkimmäinen Balkanilta.

Muinaisuus ei vastaa nykyisyyttä edes kotimaisten puulajien osalta. Rautakauden alussa täällä vallitsi subatlanttinen, erityisen huono ilmastovaihe: lämpötilat laskivat, sademäärät kasvoivat, soistuminen eteni, jalopuut vähenivät, meno kävi hankalaksi. No, pihlajaa, raitaa, tuomea, koivua ja katajaa riitti.

Pihlaja on tuosta joukosta kovapuisin ehdokas, mutta ei häävi jousipuu: myötäkäyristyy tai puristusmurtuu, ellei räjähdä selästä, ja lähes aina kierteellä, mikä eliminoi selkäpuumahikset. Koivusta saa häävin jousen, mutta ei paljon parempaa: puristusmurtumat ja väsyminen vaivaavat, vaikka selkä kestääkin. Katajasta on tehty lastenjousia, mutta on tiukassa löytää siitä historiallisia esimerkkejä aikamiesten metsästysjousissa. Ei ihme, sillä katajajouset oat yleensä lyhytikäisiä ja näyttävästi hajoavia. Tuomesta ja raidasta saa hyviä jousia, kun tyytyy 30 - 50 paunan jäykkyyksiin esihistoriallisilla paksuuksilla. Jei.

Tunnetut monipuiset jouset ajoittuu rautakauden lopulle ja siitä eteenpäin. Tuolloin ilmasto oli jo parempi, mutta ei jalopuulehdot palanneet eivätkä tulleet palaamaan. Se, että Lounais-Suomessa ja satunnaisissa muissa spoteissa olikin puulajivalikoimaa ei auttanut leijonanosassa Suomea mitään.

Täytyy katsoa myös, millaista nuolikamaa oli käytössä. Pääasiassa vain kärkiä on säilynyt meillä, mutta ne kertovat omaa kieltään jousten vaatimuksista: kärjet painavat 10 - 30 grammaa, keskimäärinkin yli kaksi kertaa enemmän kuin nykyiset puunuolten kärjet. Varren on täytynyt olla kärjen mukainen, joten voidaan lähteä siitä, että tuommoinen 40 - 50 grammaa oli tavallinen nuolenpaino. Edelleen, voidaan olettaa kärkien painon ja esim. säilyneiden viikinkijousten perusteella, että 80 - 100-paunainen jousi oli tavallinen aikuisen miehen jousi nuoremman rautakauden Suomessakin. Suomalaisista tavallisista luonnonpuista ei tunnu saavan kestävää, hyväheittoista, yksipuista jäykkää jousta. Lylystä ja koivusta laminoimalla saa.

Kaikki monipuisten jousten piirteet viittaavat siihen, että ne on tehty ampumaan raskaita nuolia: jousiin on haettu hyvä voimakäyrä refleksilaminoinnilla, pituudella ja sakaroilla, massasta ei ole välitetty paljoakaan. Se oli nuoremman rautakauden nuolille hyvä jousityyppi. Olisi mielenkiintoista tehdä vähän testejä, mutta veikkaisin, että tyypillinen monipuinen jousi heittää 45-grammaista nuolta lujempaa ja pidemmälle kuin tyypillinen raita-, tuomi- tai pihlajajousi. Jos ammuttaisiin 30-grammaisia nuolia, mikä on meille nykyampujille tyypillinen, monipuinen jousi voisi hävitä yksipuiselle. Mutta yksipuisellekaan jouselle ei sallita mitään moderneja virityksiä, kuten suorakulmaisia poikkileikkauksia, massakaavan mukaisia leveyksiä, vipukapokärkiä, optimoituja jänteitä ym. Tehdään niin hyvä pyöreänkapea, torvipäinen jousi meikäläisistä puista kuin osataan ja siihen 16-grammainen jänne. Veikkaan, että monipuinen rakenne alkaa tuntua aika hyvältä idealta. Viikko suomalaisessa syysmetsässä ja sitten katsotaan uudelleen, miten monipuinen heittää verrattuna kevyesti rasvattuun yksipuiseen jouseen.

Me nykyaikaiset ihmiset ollaan niin kulttuurittomia eklektikkoja, että meille on hirveän luonnollinen ajatus innovoida ja kehitellä omia ratkaisuja kaiken maailman tilanteisiin. Meillä on silmien edessä kaikki mahdollinen variaatio esimerkiksi jousten raaka-aineiden ja mitoituksen suhteen ja meidän kulttuurimme kannustaa tyytymättömyyteen ja sen ratkaisevaan (heh) muutokseen. Muinainen ihminen ja muinainen tilanne oli toisenlainen. Esimerkiksi jousimallien historiassa voi nähdä hirvittävän pitkiä ajanjaksoja, jolloin juuri mikään ei muuttunut. Jousi kuului tehdä tietyistä materiaaleista tietyllä, hyväksi todetulla tavalla. Kyseenalaistettiin paljon vähemmän, tukeuduttiin perinteeseen paljon enemmän.

Jos oletetaan, että monipuinen jousi saapui Suomeen idästä rautakautisena uutuutena, ovat ensimmäiset tuohella päällystetyt kippurajouset herättäneet kiinnostusta ja varmasti myös epäluuloa: näyttää ihan toiselta, tuntuu ihan erilaiselta, ampuu ihan eri tavalla. On saapunut myös kaiffareita, joilla on tieto hallussa, miten tuollainen tuohipäällysteinen, kovaheittoinen jäkkärä tehdään, ja sen mukaan on menty. Opitaan, että näistä materiaaleista tällä tavalla tehtynä tulee hyvä, mutta ei tiedetä, mistä kaikista syistä se johtuu, joten paras noudattaa reseptiä huolella. Ei kestänyt välttämättä kauaakaan, kun oli yleistä, varmaa tietoa, että hyvä jousi syntyy lylymännystä ja koivusta, piste. Oikeisiin materiaaleihin on voinut kehkeytyä sellaista väkeä jota me ei ymmärretä ollenkaan. Ilmankin, ei siitä ole kuin 80 vuotta kun me länkkärit uskottiin, että hyvä jousi syntyy vain kolmesta eri puusta, koska ne nyt vaan heittää ja kestää ja toimii paremmin kuin mikään muu.

On virhe olettaa, että muinaiset ihmiset päätyivät parhaisiin mahdollisiin ratkaisuihin esimerkiksi aseittensa suhteen. Ei, he päätyivät toimiviin ratkaisuihin, ja pitäytyivät niissä, enimmäkseen. Kehitys tapahtui annettujen, ahtaiden puitteiden sisällä niin, että ratkaisuille voi löytää hyvän syyn. Aina välillä joku lähti innovoimaan ja status quo järkähti, mutta se on voinut olla yllättävän harvinaista.

[Tuomo]

Onko koivu-lyly-jousen suorituskyvystä tehty testejä ihan mittareiden kanssa? Kuinka suuria erot ovat jousen jäykkyydessä ja nuolen nopeudessa?

Minusta on kiehtovaa ajatella, että muinaiset ihmiset päätyivät käytännössä (ei välttämättä teoriassa) parhaimpiin ratkaisuihin aseittensa ja muidenkin asioiden suhteen. Tuukan johdattelun perusteella muista käytössä olleista materiaaleista ei olisi saanut tehtyä riittävän jäykkää ja ympäristön olosuhteet kestävää jousta. Vaikka Uralin takaisen heimon ihmisillä olisi ollut käytössä kaikki nykyinen jousitietotaito, ei se olisi muuttanut sitä faktaa, että materiaalit olivat mitä olivat.

Laminoitu jousi on niin työläs, että se on luultavasti ollut harvojen ammattilaisten työtä. Perinne on luultavasti siirtynyt muuttumattomana sukupolvelta toiselle. Mutta ei se tarkoita sitä, etteikö kansan keskuudessa olisi innovoitu ja tehty omia jousia paljon yksinkertaisemmin. Jos jousella on ollut tärkeä merkitys aseena, niin aivan varmasti on käytetty muitakin jousia kuin työlästä ja luultavasti kallista laminaattia. On oletettavaa, että aikana ennen koivu-lyly-laminaattia on myös tietenkin tehty jousia, joiden tekemisen tietotaito on myös siirtynyt eteenpäin, koska kaikilla ei ole ollut mahdollista oppia monimutkaisen laminaatin tekemistä.

Onko kellään esimerkkiä jousityypistä, joka ei olisi ollut käytännössä paras mahdollinen ratkaisu omana aikanaan ja omalla alueellaan?

[Jakke]

Moi!
Minusta kaikki kirjoittelu, mikä liittyy muinaisiin kulttuureihimme on mielenkiintoista. Kun näitä lukee, entisajan ihmiset ja yhteisöt ikään kuin ilmestyvät eteen silmien alle.
Jatkan hieman Tuukan erinomaisen tekstin provosoimana.
Minusta nuo löydetyt kärjet todistavat vain sen mikä näkyy, mutta ei sitä mitä ei näy: Se että keveitä nuolenkärkiä ei ole löydetty, ei todista että niitä ei olisi ollut. Jos vaikkapa nuolessa ei olisi kärkeä ollenkaan, sillä pystyy metsästämään, mutta todistusaineistoa ei juurikaan jää.
Minusta nuo Tuukan mainitsemat nuolenkärjet vahvistavat sitä, että Suomessa on metsästetty suurriistaa jäykillä jousilla. Mutta pienriistaa ainakaan itse en menisi tuollaisilla tykeillä ampumaan. Niitä varten tekisin olemassa olevista puista yksinkertaisen jousen ja nuolet sitten sen mukaan. Ehkä kevyt teroitettu kivikärki ta ilman.

Jakke Lehtinen

[J Menna]

Jees Tuukka! Hyvää tekstiä. Kun modernimpi sarvi-Ottomaanijousi onnistuu, jossain vaiheessa, on varmaa että kunnollinen lylymänty-koivu komposiitti on seuraava projektini. Olkoon se tavoitteena 2020 luvulle.

Ketkä nykyharrastajat ovat onnituneet lylymänty-koivu laminaateissaan?

Kuvia?

[M.Reinikainen]

Menna!

http://paleoplanet69529.yuku.com/topic/29305#.VFTZbsk940o

[Tuukka Kumpulainen]

Hyviä pointteja ihmisillä.

Kyllähän on erittäin todennäköistä, että monipuisten jousten tultua tutuksi myös yksipuisia jousia tehtiin edelleen. Ja ainakin myöhäisenä historiallisena aikana monipuinen jousi oli Siperiassa kauppatavaraa, jota edes kaikki yhteisöt eivät valmistaneet itse vaan ostivat jousistaan tunnetulta naapurikansalta - erikoistuneiden ammattilaisten työtä. Tässä tosin on otettava huomioon, että 1900-luvun alkuun tultaessa tuliaseet olivat syöneet jousen asemaa jo syrjäisimmilläkin seuduilla, joten motiivi omavaraiseen jousenvalmistuksen oli romahtanut. Ja jousilla käyty kauppa oli riippuvainen venäläisistä kauppiaista, jotka välittivät tavaraa pitkien matkojen päähän. On vaikea nähdä, että pelkkiin ostotuotteisiin olisi yksikään rautakautinen yhteisö turvautunut.

Vastakeissi tuolle yksipuisten rinnakkaiselolle tulee Norjan varhaiskeskiaikaisista kaupungeista, joiden palokerroksissa on todennäköisesti satoja jousenkatkelmia (alle 100 on tunnistettu, toistaiseksi). Nämä katkelmat ovat 100-prosenttisesti monipuisten jousten kappaleita, vaikka vastaavissa säilymisoloissa myös muista puista tehtyjen toisenlaisten jousten kappaleiden olisi pitänyt säilyä. Ainakin näissä paikoissa monipuinen jousi löi läpi täydellä tunkeumalla. Se saattoi olla niin muodikas juttu, että vain köyhät ja kurjat käyttivät vanhaa kalustoa. Suomessa 100 % tunnetuista rautakautisista jousista on monipuisia jousia.

Tehtiin yksipuisia jousia kuinka paljon tahansa, mikään ei todista, että niiden parissa olisi innovoitu sen enempää. Voi olla, että on ollut hyvin luutuneita ja kulttuuriin kiedottuja käsityksiä siitä miten yksipuinen jousi kuuluu tehdä. Me halutaan uskoa että on innovoitu vaikka kuinka, koska me itse ollaan innovoijia. Tätä ei kuitenkaan pidä projisoida muinaiseen tilanteeseen. Simolla on hyvä esimerkki Amerikan puolelta siitä, miten normatiivisia aseasioissa voitiin olla: jopa keihään varren pituus oli crow-intiaaneilla niin tarkasti sanattoman sopimuksen sanelema, että jos joku erehtyi ylpeyksissään tekemään sopimattoman pitkän keihään, se katkaistiin perinteenvartijoiden toimesta enempiä kyselemättä.

On helppo löytää esimerkkejä toteutumattomista optimoinnin tilaisuuksista muinaisissa aseissa, vaikka auki jää, eikö me vain tajuta paikallisia oloja ja tarpeita riittävän hyvin. Yhdenkään rautakautisen jousen kärjet eivät ole niin kapeat ja kevyet kuin ne voisivat olla. Baker on osoittanut, että jokainen gramma puuta pois kärjistä parantaa jousen heittoa, ja kärjistä on varaa ottaa koska se on turvallisin paikka vähentää puuta. Silti rautakauden ihmiset eivät tehneet näin. On totta, että raskaita nuolia ammuttaessa kärkien massalla ei ole niin suurta väliä, mutta raskaskin nuoli lähtee nopeammin kun pitkän jousen päistä on vuoltu puut minimiin.

Leveä kärki ei käyristele niin paljon kuin kapea. Se kestää paremmin jousen käyttöä lyömäaseena ja muissa kyseenalaisissa hommissa. Iso syy voi olla se, että se vain näytti siltä kuin piti rautakautisten jousenkäyttäjien mielestä.

Rautakautisten jousten vatsat ovat pyöreitä, vaikka litteä vatsa parantaisi heittoa. Onko pyöreä vatsa paras mahdollinen vatsa kosteissa oloissa jousta tositoimiin käytettäessä? Voidaan uumoilla, että pyöreä vatsa säästi työtä, mutta ei se niin mene. Lähes koko Afrikan mantereen halki jouset ovat poikkileikkaukseltaan pyöreitä. Pyöreä jousi siis toimii. Mutta litteämpi poikkileikkaus parantaisi jousen heittoa, laittaisi puun paremmin töihin. Kyse ei ole siitä, että jouset olisi tehty mahdollisimman vähällä työllä eli työn määrä olisi optimoitu, sillä jouset kapenevat ja ohenevat erittäin tasaisesti ja voimakkaasti keskeltä päihin. Aihioista poistettiin huolellisesti suuri määrä puuta, optimoinnin kannalta vääristä kohdista. No, oma mielipiteeni on, että mikään jousi ei ole orgaanisemman, eroottisemman kaunis kuin läpitaipuva, pyöreä yksipuinen kaari. Ehkä siinä oli syytä.

Jakke tekisi itselleen pienriistan pyyntiin kevyen, yksipuisen jousen, selvä. Nuoremman rautakauden enimmäkseen raskaissa nuolenkärjissä on useita pienriistalle kuuluvia tyyppejä: on haarakärkiä, on talttakärkiä, on kolkkia. Nämä ovat yhtä lailla raskaita kuin muut kärkityypit. Tämä on vahva vihje siitä, että myös pienriista ammuttiin voimakkailla jousilla. Eläviäkin esimerkkejä löytyy: ainakaan Tansanian hadzabet eivät tee erillisiä kevyitä pienriistajousia, vaan 80 - 130-paunainen mahtijousi on sama seepralle ja helmikanalle. Nuolen tyyppi toki vaihtuu riistan mukaan, aivan kuten rautakauden Suomessa. Siperian kansoilta ei ole mitään kuvausta, jossa pienriistajousi olisi eri kuin suurriistajousi, vaikka useimmat museoissa ja valokuvissa näkyvät jouset on tehty lopunaikoina oravan, sorsan ja hauen pyyntiin. Hantit ja mansit itse totesivat, että heidän esi-isillään ne voimakkaat jouset vasta olivat, kun jousi oli vielä suurriista- ja sota-ase.

Edelleen, ei ole mitään kuvausta eikä todistetta siitä, että pienriistaa olisi ammuttu pienillä terävillä nuolilla kuten Jakke päättäisi tehdä. Läheskään kaikki ei ole säilynyt, mutta paljon kuitenkin on. Kun pienriistanuolikin oli 40 - 50-grammainen ellei raskaampi, tarvittiin sen lennättämiseen paunoja. Kookas kolkka ylipäätään tarvitsee voimakkaan jousen työnnön iskeäkseen pienen riistaeläimen hengiltä, tästä on käytännön kokemusta.

Kevyen jousen käyttö täytyy nähdä myös aikalaista, sotilaallisuutta ja macho-arvoja korostavaa kulttuuria vasten. Rautakauden suomalaisilla oli todennäköisesti vahvoja näkemyksiä siitä, millainen on aikamiehen jousi ja millainen ei. Kulttuuri todennäköisesti kannusti käyttämään mahdollisimman voimakkaita jousia, ja jousenkäyttäjät kasvoivat tähän ajatusmalliin lapsesta saakka. 80-paunainen jousi on ihan objektiivisestikin parempi sota- ja metsästysväline kuin 40-paunainen jousi, jos jousen käyttäjä hallitsee aseensa.

Juha-Pekka Joona on tehnyt kymmenisen vuotta sitten ampumatestejä monipuisilla jousillaan, ja Ragnar Insulander huonompia 15 vuotta sitten, mutta näiden todistusarvon lähes nollaa se, että käytetyt jouset olivat 38 - 40-paunaisia, mikä on raskassakaraiselle aseelle aivan liian vähän. Sekä Joonan että Insulanderin omakin arvio on, että alkuperäiset monipuiset jouset olivat vähintään 70 - 80-paunaisia.

[Ari Rantala]

Tuossa jänteitä putsaillessani mietin, että mihin nämä sitten käyttäisi ja mieleeni muistui lylypuinen kepukka jonka roudasin vuosi sitten ranualta.

Onko lylyvatsaisilla ja jänneselkäisillä jousilla minkäänlaista historiataustaa vai olivatko kaikki lylypuiset puulaminaatteja?

[Tuukka Kumpulainen]

Kauko-idässä oli tapana laittaa ohut kerros jänneselkää monipuisen, lylyvatsaisen jousen selkään.

[Ari Rantala]

Kiitos Tuukka.

Monipuiseen jouseen...mitähän puuta ne muut mahtoivat olla?

[suomialex]

Tein puoli vuotta sitten kokeilun lyhyellä lylypuisella kepillä ja jänneselällä. Kesti ihan tajutonta vääntöä ilman puristusmurtumia ja palautui nätisti takaisin vastakaarelle. Homma meni pieleen kun halusin saada tilleriä tasaisemmaksi ->puu oheni liikaa pihkataskun päältä jota en ollut huomioinut kunnolla ja jousenalku taittui siitä kohtaa. Harmitti.

[Nanook - pakkasen poika]

Tuukka, olivatko Joonan ja Insulanderin jouset ulkomitoiltaan museojousia vastaavia? Mulla on käsitys, että tähän mennessä Suomessa ei ole juuri yli 50-paunaisia lylykäppyröitä onnisttuttu tekemään noudattamalla museoista löytyvien jousien mittoja. Tämä herättää hieman epäilyksiä kyseisen jousimallin tehokkuudesta ja 80-paunaisten jousten olemassaolosta, jos museojousten mitoilla tehdyistä jousista löytyy vain 38-40 paunaa. Itse olen nähnyt vain Vanhapihan ja Laitin jouset ja ne eivät kyllä nakanneet kevyttä tai sen paremmin painavaakaan nuolta kovin kummoisesti.

[Jakke]

Moi!

Jatkan vielä. En todellakaan tunne historiamme alkuaikojen ihmisten vaiheita, no sen hyvä puoli on että voi amatöörinä ihmetellä ja kysellä kaikenlaista.

Mutta kun ajattelen noita aikoja, uskon että perusratkaisut olivat yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Uskon myös, että mainittu nuolen kärki oli työläs valmistettava ja muutenkin arvotavaraa. Kivikärki on eri asia, itse tein sellaisen Kierikissä noin viidessä minuutissa. Miksi riskeeraisin hyvän nuolen ja kärjen ampumalla vaikka jänistä kymmenestä metristä? Jokainen maastossa ampunut kaveri tietää miltä tuntuu kun nuolia katkeilee ja kärjet tylsistyvät tai häviävät. Mitä kovempaa nuoli iskeytyy kiveen tai puuhun, sitä todennäköisemmin se myös särkyy. Ja mitä pitemmälle nuoli lentää, sitä helpommin se häviää.
Jotta harmituskerroin olisi mahdollisimman pieni, tekisin sellaiset välineet, jotka ajavat asiansa, mutta joiden valmistus ja hankinnat olisivat helppoja ja nopeita.

En yritä sanoa, etteikö noita kunnon tykkejä olisi käytetty, vaan korostaa, että pelkästään noilla kärkilöydöillä ja muilla todisteilla ei mielestäni voida osoittaa että kevyempiä ei olisi käytetty tarpeen mukaan. Ja koska näistä ei oikeastaan voi olla löydettävissä todistusaineistoa, päättelyssä ehkäpä on houkuttelevaa uskoa, että niitä ei ole koskaan käytettykään. Vaikka olisikin.

Jakke Lehtinen

[Iivana]

[Tuukka Kumpulainen]

Sumeilla vesillä mennään, Nanook. Mikä mahtoi olla noitten raskaitten nuolten paino? Kuinka lujaa ne mahtoivat ei-kovin-kummoisesti lentää monipuisista jousistaan? Monipuisten jousten mittojen perusteella on selvää, että ne eivät heitä mitään nuolta suurella nopeudella. Raskaan, hitaan nuolen potku voi kuitenkin olla huomattava liike-energian, liikemäärän ja läpäisyn valossa. Näyttäisi siltä, että nuolen massan kasvaessa melko rajustikin monipuisen heitto ei laske juuri lainkaan, eli on mahdollista ampua erityisen tehokkaita nuolia rankaisutta.

Monipuisten jousten rekonstruoimista vaikeuttaa se, että jousista on säilynyt noin 1/3 eikä ihan sitäkään. Ne kaksi muuta puuta, selkäkappale ja sakarat, ovat arvailujen varassa, vaikka niillä on ratkaiseva vaikutus jousen ominaisuuksiin. Oliko alkuperäisten jousten selkäkappale 3 mm vai 8 mm paksu? Oliko niitten sakarat 10 cm vai 20 cm pitkät, ja mikä niiden kulma oli, jos niillä oli kulmaa ollenkaan? Siperialaisissa jousissa selkäkappaleen paksuus ja osuus kaaresta sekä sakaroiden mitat ja muodot vaihtelevat villisti. 40 ja 100 paunan välinen ero.

Raskassakaraisessa kaaressa aivan keskeinen tekijä on jousen jäykkyys, kuten Karpowicz on todennut komposiittien puolella. Vasta 60 paunan tuolla puolen rakenteen edut tulevat esiin. Nykyisin tehdyt jouset tuottavat virheellistä dataa, mikäli ei voida osoittaa että alkuperäiset jouset olivat kevyitä.

Miikan tekemän monipuisen jousen vatsakappaleen mitat vastaavat pitkälti Paltamon löytöä. Jousen selkäkappaleen paksuus on noin 6 mm. Jousen jäykkyys on 48#@26" ja 53#@28". Mikäli alkuperäisen jousen selkäkappale olikin 8 mm paksu, oli jousen jäykkyys laskennallisesti 46 % suurempi, eli 70#@26" ja 77#@28". Itse en usko, että alkuperäisiä vedettiin 28 tuumaa, vaikka tätä jousta onkin vedetty. Viitasaaren jousi on paksumpi kuin Paltamon jousi, joten se on voinut olla noin 80-paunainen.

Miikan tekemän jousen massa on lähes 600 grammaa, ja siitä iso siivu on jousen ulkokolmanniksissa eli pahimmassa mahdollisessa paikassa. 70-paunaisena jousen kärkien ei tarvitsisi olla yhtään isommat, mutta jousen voimakäyrä muuttuisi hyvin toisennäköiseksi.

Ivar Malde teki graduunsa joukon monipuisia jousia norjalaisten löytöjen perusteella. Itäisiä eli meikäläisiä jousia vastaavan tyyppi B:n rekonstruktioon hän teki paksuudeltaan vaihtelevan selkäkappaleen, 15...5 mm, keskikaaressa 8 mm. Jousen jäykkyydeksi tuli 73#@26", mikä täsmää laskennalliseen arvioon, kun otetaan huomioon, että Miikan jousi taipuu lähes C-kirjaimen omaisesti mutta Malden jousen tilleri on ellipsisempi, juuri paksunnetun selkäkappaleen ansiosta. Malden kaksi toisentyyppisten monipuisten jousten rekonstruktiota olivat jäykkyydeltään 70 - 75 paunaa. Harmi kyllä Malde ei tehnyt sen enempiä ampumakokeita näillä jousilla.

Insulander oli tyypillisen epämääräinen ja niukkasanainen kovan datan suhteen, mutta hän ilmoitti, että hänen tekemänsä rekonstruktiot ovat alkuperäisiä kevyempiä, ja että Vibbyn jousi oli alun perin noin 70 - 80-paunainen. On huomattava, että suomalaiset löydöt ovat paksumpia (ja hieman kapeampia) kuin Vibbyn jousi.

Evidenssin perusteella monipuiset jouset olivat tyypillisesti 70 - 80-paunaisia. Näillä jousilla täytyy testejä tehdä.

Oman suolansa soppaan heittää se, että kirjallisuudessa tähän asti ilmoitetut jousilöytöjen mitat saati tulkinnat alkuperäisistä ominaisuuksista eivät pidä aivan paikkaansa. Milleillä on väliä, kuten jokainen jousentekijä tietää. Olen kirjoittamassa artikkelia suomalaisista jousilöydöistä ja niiden uudelleenarvioinnista. Sanotaanko, että tukea jäykän jousen hypoteesille löytyy.

[Iivana]

Minä olen enempi käytännön mies. Olen Tuukan kanssa kuitenkin samaa mieltä tuosta jousen jäykkyydestä pelkästään sen perusteella mitä kokemuksia on metsästä tullut. Pienet painoerot eivät ole prosentuaalisesti niin isoja massiivisemmilla nuolilla. Ja kun on isot nuolet pitää olla tehoa että lentää. Eikä tämä ole mitään machoilua. Orava on melko sitkeähenkinen, että kolkassa ei ole kunnon mojauksessa haittaakaan.
Ja kun vielä on rauhattomilla rajamailla asuttu niin sitä jousta on tarvittu myös vähemmän rauhanomaisiin hommiin. Ei ole myöskään kettuilua kun totean, että niillä entisaikojen jousimiehillä on ollut tuo ruumiinrakenne jotain toista kuin nykyisillä ihmisillä. Valtaosan nuorisoa jalat eivät tänä päivänä esimerkiksi kestä pidempää kävelyä maastossa, koska jalat eivät ole harjaantuneet siihen lapsesta saakka. Äkkiseltään kun alkaa ampua tykittää jäykemmällä jousella, niin kyllähän niitä rasitusvammoja tulee. Jos nyt ylipäätään jaksaa sen jännittää.
Odotan Tuukan artikkelia mielenkiinnolla kyseisestä jousesta.

[Tuukka Kumpulainen]

Offtopikiksi uhkaa mennä, mutta....

Jakke, nuoremmalla rautakaudella kiviterien ja -kärkien käyttö oli jo yhtä muinaista historiaa kuin meille nyt, sillä erolla, että rautakauden ihminen ei tiennyt mitään kivikauden ihmisen varusteista, eikä hänellä ollut kaupallista kivikauden kylää, missä käydä kokeilemassa kivikärjen tekoa. Analogiaa voidaan jälleen vetää, maantieteellisesti todella kaukaa: itäisessä ja eteläisessä Afrikassa jousta on käytetty arkipäiväiseen metsästykseen nykyaikaan saakka. Tällä miljoonien neliökilometrien alueella nuolenkärjet ovat rautaa, kivisiä kärkiä ei yksikään porukka valmista tai käytä, edes köyhimpien metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa. Sen jälkeen kun sepäntaidot levisivät Afrikkaan pari tuhatta vuotta sitten, kivikärjet jäivät armotta pois käytöstä. Sellaista konseptia kuin kivestä isketty nuolenkärki ei näiden metsästäjien repertuaarissa ole, ihan kuten meilläkään ei olisi, jos emme olisi nykyajan loputtomien vaihtoehtojen kyllästämiä. Kun Pohjois-Amerikan alkuperäisväestö alkoi vaiheittain saada rautaisia nuolenkärkiä, kiviset jäivät käytöstä ja niiden valmistustavat unohdettiin, vaikka sepäntaitoja ei edes tullut tilalle, tuli vain raudanpaloja ja vanhoja viiloja. Ei mennyt montakaan sukupolvea, kun 15 000 vuotta vanha, hienostunut teknologia katosi, eikä sitä saanut mistään takaisin varhaiskantaisessa tilanteessa. Näin se on todennäköisesti mennyt Suomessakin. Ymmärrät varmasti, että kivi ei katoa. Kivikaudelta löytyykin sadoittain kivikärkiä. Rautakaudelta ei ole löytynyt yhtään kivikärkeä, vaikka kivi säilyy paremmin kuin rauta. Jos kiveä olisi käytetty kärkiin, niitä kärkiä olisi löytynyt, mutta ei löydy, löytyy vaan satoja rautakärkiä. Miksi?

Tehokkaaksi kivikärjeksi ei riitä mikä tahansa pieni ja terävä kivenpala. Oletan, että sinä olet siellä Kierikissä hionut liuskeenpalasta kärjen. No, liuskekärjet ovat ampumakokeiden perusteella käytännössä kertakäyttöisiä ja hämmentävän huonotehoisia. Osuipa tai ei, niin rikki menee, jos osuikin, niin ei oikein läpäise. Viidessä minuutissa voi hioa tai iskeä yksinkertaisen kärjen. Entä kun katkennut kärki pitää poistaa varresta ja uusi kuumaliimata ja jännesitoa tilalle lähes jokaisen laukauksen jälkeen? Entä sitten, kun kivikärjen raaka-aine pitää itse metsästää maastosta? Tämä on yksi iso syy siihen, että rautaiset kärjet syrjäyttivät kivikärjet kaikkialla minne rautaa ja rautateknologiaa saapui. Rautakärjen voi kerta toisensa jälkeen takoa uudelleen suoraksi ja teroittaa purevaksi.

Sinä Jakke et ampuisi jänistä kalliilla kärjellä, mutta kun kansatieteilijät keräsivät suomensukuisten kansojen jousia ja nuolia 1800-luvulla, oli näiden ammattilaisten jänisnuolet isotöisiä kestoammuksia muiden tavoin. Näyttää selvältä, että nuoliin pantiin huomattava määrä työtä ja ne myös tehtiin kestämään kovaa käyttöä. Nuoliin höylättiin paksut, vahvat, tiukkapuiset varret ja raskaat rauta- ja sarvikärjet kiinnitettiin niihin perusteellisesti. Aivan varmasti nuolia myös hukkui ja rikkoutui, mutta siitä huolimatta niitä ei tehty hyötynäkökulma mielessä nopeasti ja helposti. Oli esimerkiksi riistaonnen jatkumisen kannalta ehdottoman tärkeää, että välineet täyttivät myös muita kuin työn määrän ehtoja. Silti on myös kokemukseen perustuva fakta, että rautakautistyyppinen metsästysnuoli on yllättävän pitkäikäinen ammus, ne eivät mene rikki eivätkä häviä ollenkaan samalla tahdilla kuin modernit, niihin verrattuna lelumaiset nuolet. You get out what you put in.

[Ari Rantala]

[Iivana]

Tuli vielä sellainen juttu mieleen kun noita Tuukan juttuja luki, että noihin kirjallisiin lähteisiin ainakin itse suhtautuisin varauksella, ellei kirjoittaja ole rakennellut jousia itse. Niistä ei oikein voi teoriassakaan vetää varmoja päätelmiä. Esimerkiksi tuossa lylyssä on omat konstinsa. Se käyttäytyy ihan omalla tavallaan, esimerkiksi niin kuin tuolla edellä mainittiinkin. Myös lylyn pihkapitoisuus ja kovuus vaihtelevat. Ei ne mitään salatiedettä ole, ihan heinäntekojärki riittää, niin kuin muidenkin luonnonilmiöiden kanssa. Siinä on vain niitä juttuja joita ei ihan äkkiseltään huomaa.
Omien havaintojen perusteella lylyn laatuun vaikuttaa eniten kasvupaikka. On kait siitä ollut aikaisemminkin puhetta tässä ketjussa, en vain nyt hetikohta muista missä.
Tästä voikin heti heittää kirjallisista lähteistä parikin kohtaa mistä olen kokemukseen perustuen vahvasti sitä mieltä, että "eppäillä soppii".
Kyse on Janne Vilkunan sinänsä hyvästä kirjoituksesta Viitasaaren jousen katkelmasta. Kahteen kohtaan heitän kokemukseen perustavan oman näkemyksen.

Ensimmäinen on arvuuttelu tuosta lylykaaressa olevasta puutapista. Se on saletti, että ei niitä sinne ole minkään vetopituusnarun kiinnittimiksi porailtu. Saatikka huvikseen. Se on melko saletti, että se on oksan paikka ja tehty pakkoraossa. Oksia pitäisi pyrkiä välttämään viimeiseen asti. Aina muuten hyvästä lylystä sellainen saattaa löytyä. Oksa on aina epäjatkuvuuskohta. Se paikkaaminen pitää tehdä siten, että se lyly on lustot ja syyt samassa suunnassa kuin vatsakappaleessa, ja mielellään samasta puusta ja vielä mielellään samasta kohtaa puusta kuin se kaarenkohta, missä oksa on. Tämä siksi, että jos se on erilaista se materiaali siinä paikassa, niin se tappi väljenee siinä reiässä aikaa myöten. Ja jos on materiaalia siinä puussa, niin se tappi pitäisi yrittää saada laitettua mahdollisimman vähän taipuviin kohtiin.
Tästäkin saisi pitkän tarinan, mutta kokeilkaa, jollette usko.

Toinen on tuossa Vilkunan artikkelissa mainittu syyn ja luston kulku, josta olen kokemukseen perustuen eri mieltä. Kun se lyly elää ilman kosteuden mukaan ja sitten pihkan takia lämpötilakin vaikuttaa sen ominaisuuksiin, niin "eppäillä soppii" onko tuo kappale irroitettu ns. edge grain, kuten artikkelissa väitetään. Minulla ei ole mahdollisuutta ko. kappaletta tutkia, eikä mielenkiintoakaan, koska uskon, että kokemukseen perustuen lylyä ei voi laittaa siihen jouseen kuin yhdellä tavalla. Nimittäin se lyly pitää irroittaa niin, että vatsakappaleen keskilinja tulee tarkoin lylypuun sydämen ts. puun keskilinjaan ja sen lylyn pitäisi olla mahdollisimman tasalaatuinen koko vatsakappaleen matkalta. Pikkuisenkin sivussa linjasta, niin kosteuspitoisuuden muutoksen funktiona jousen lapaan tulee sivusuuntaista vääntöä. Nyt kun kappale on irroitettu kuten edellä kuvasin, lylyvatsa reagoi käyristymällä symmetrisesti, eli ei tule sivuttaisvääntöä ja jousi pysyy linjassa.
Tätäkin sopii kokeilla.

Noista urista minulla ei kyllä ole vielä koppia, että mikä niiden funktio voisi olla. Tuskin niitä sinne huvikseen on vedelty. Eikä takuulla pelkästään koristeeksi. Valistunut arvaukseni on, että niillä on jotain tekoa puristusmurtumien estämisen ja tuon edellä mainitun kosteuden aiheuttaman vääntyilyn stabiloijana. Se nimittäin hyväkin lyly elää melkoisesti.

[Tuukka Kumpulainen]

Ari,

Kyse oli pelkästään selkälaminaatin mitoista ja muodoista. Koivu on tullut todistetuksi muutaman muinaislöydön yhteydessä ja se on kaikkien Pohjois-Venäjän ja Siperian myöhäisten jousten selkämateriaali myös.


Vilkunan tulkinnat Viitasaaren jousesta ovat melkein alusta loppuun virheellisiä, ikävä kyllä. Iivana on ihan oikeassa suhtautuessaan suurella varauksella jousia tekemättömien tutkijoiden kirjoituksiin.

[Tuomo]

Kerrassaan loistavaa tietoa!

Hyvän koivun tunnistaminen (laji, kasvutapa, kasvupaikka, tms.) lienee joskus mainittu tällä foorumille. Se olisi varmasti hyvä kerrata nyt. Koivulaminaatin tekeminen sakaroilla voisi olla hyvää harjoitusta. Jos rupean odottamaan hyvän lylyn löytymistä, niin siihen menee ikuisuus. Vatsan voisi tehdä jostakin muusta, kuten katajasta. Joten, mistä löydän hyvää koivua?

[M.Reinikainen]

Norjassa minulla on ollut ilo ja kunnia ampua kahden eri mestarin laminaattijousilla.

Ivar Malde 70 paunainen sakaroilla varustetulla Bergenissä sekä Helgoissa
Eirik Diserud:in kahdella lyly/koivu laminaatilla jotka ovat paunoiltaa 80 ja 130 -140 # 32 tuumaan vedettynä.
Kolmas ugri tyylinen jousi oli tehty koivu selällä ja tammi vatsalla. Muistaakseni 90lb?

Kaikki ovat kopioita alkuperäisistä löydöistä: Oslo, Trondheim ja Bergen.
"The same design was found in the three towns along with a shorter version in Bergen (with siyahs)"


Tässä veto kuva 80 paunaisesta.

[T. Manner]

Havupuiden kosteuseläminen kohtuu isolti pihkasta ja silloin pienempi pitoisuus tarkoittaa pienempää kosteuselämistä.

Jotenkin minua vieläkin vähän hämää tuo siperiasta esitetty kuva vatsapuusta, joka kyllä edelleenkin näyttää kuuselta. Kuusi on puuna paljon mäntyä jäykempi, mutta vastaavasti tieto männystä on, että lylypuun kimmomoduli on selvästi normaalipuuta pienempi, joten voi se olla kuusellakin.

[Tuukka Kumpulainen]

Kuusenlyly on hyvin eri tuntuista puuta kuin männynlyly: paljon jäykempää ja hauraampaa. Täytyypä kaivaa vanhat pulikat esiin ja taivutella lisää. Eräs vahvoista mielipiteistään tunnettu, monipuisia nakerrellut kaveri ilmoitti suoraan että kuusen lyly on kelvotonta vatsapuuta. Kahtotaan.

Koivun kasvupaikan vaikutusta puuhun on tietenkin tutkittu Suomessa. Eroja on: puolukkakankaalla kasvavan koivun kuiva-tuoretiheys on keskimäärin noin 50 kg / m3 suurempi kuin suolla kasvavan koivun, mustikkakangaskoivu jää näiden väliin.

Vanhalla kansalla oli omat näkemyksensä tiukan koivupuun lähteistä: valkokylkinen, lyhytrunkoinen lehtomaassa kasvanut rauduskoivu tuotti parhaan puun. Mielenkiintoista on, että Ruotsissa on ihan samanlainen perinnekäsitys. Puutiede ei sano lehtokoivuista mitään, on sen verran marginaalinen kasvupaikka. Puutieteen tulos kuitenkin on, että koivulla sileä (siis valkoinen) kuori indikoi puukuitujen suurta pituutta.

Oma kokemukseni on, että lehtomaassa kasvaneesta rauduskoivusta tulee huomattavasti parempia jousia kuin mustikkakankaalla kasvaneesta hieskoivusta. Jälkimmäiset puristusmurtuilee ihan käsiin. Täytyypä ottaa koivuasiakin uudelleen käsittelyyn.