PERINTEISTÄ MENOA
Simo Hankaniemi

Vanttera primitiivimies asteli varovasti soisessa maastossa kiemurtelevaa riistapolkua metsäaukiolle. Päivälevolla aukion laidassa ollut villisika kuuli epäilyttäviä ääniä ja nousi makuulta alle 20 metrin etäisyydellä. Sika ei havainnut miestä, vaikka tämä oli selvästi näkyvissä. Jännevahvisteinen 62-paunainen osage orange -jousi kohosi ja sylkäisi matkaan teräskärkisen seetrinuolen. Nuoli osui ihanteelliseen kohtaan lävistäen sydämen ja upoten lähes sulitusta myöten. Sika kiljahti, pyöri hetken ympäri, juoksi jonkin matkaa ja kaatui pensaikkoon. Martti Auerin ensimmäinen päivä sikametsällä oli alkanut lupaavasti Ocmulgee-joella Georgiassa marraskuussa 1995.

Jousi on primitiivisimmässä muodossaan yhdestä puusta tehty kaari, jossa ei ole jousenjänteen lisäksi muita lisukkeita. Tällaisena se on ollut käytössä eri puolilla maailmaa 10 000 - 15 000 vuotta (Pohjois-Afrikassa kenties jopa 50 000 vuotta) ja toimii edelleen monilla alueilla Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Etelä-Aasiassa. Jopa erillinen nahasta, kankaasta tai kasvikuidusta tehty kädensija on melko uusi ilmiö, jota ei käytetty esim. englantilaisissa sotajousissakaan keskiajalla ja uuden ajan alussa.

Nuolihylly ja merkitty nokinpaikka ovat vielä tuoreempi ilmiö, joka tuli englantilaiseen ratajousiammuntaan vasta uusimpana aikana. Nuolihyllystä ja nystyröistä jänteessä ei olisi ollut hyötyä taistelutarkoituksiin käytetyssä jousessa, sillä ne hidastavat ammuntaa. Taistelussa ammunnan nopeus on yhtä tärkeä ominaisuus kuin tarkkuus.

Satunnaisia kokeita
Teimme syksyllä 1994 primitiivimies Martti Auerin kanssa kokeen, jossa selvitimme nopeuskysymyksiä. Olemme yhtä nopeita ns. "Hiawatha-ammunnassa" primitiivijousella, kumpikin saa viisi nuolta ilmaan ennen ensimmäisen putoamista maahan; nuolet ammutaan miltei kohtisuoraan ylös. Auer oli keväällä 1994 hankkinut vaihtelun vuoksi taljajousen (uusinta mallia) ja hiilikuitunuolia sekä harjoitellut näillä runsaasti. Päätimme vertailla hänen suoritustaan taljalla minun primitiivijoustani vastaan.

Kokeessa kummallakin oli viisi nuolta ja tarkoituksena oli ampua ne täydellä vedolla mahdollisimman nopeasti kohteena olevaan hiekkakasaan. Toistimme testin useita kertoja ja tulos oli aina sama. Auer sai matkaan kolme nuolta samassa ajassa kuin minä viisi. Auerin taljajousessa oli tietenkin nuolihylly ja merkitty nokinpaikka, joita minun tasankointiaanijousessani ei ollut. Lisäksi hänen vetonsa oli 28 tuumaa, kun minä käytin lyhyeen (48") jouseen kuuluvaa 23 tuuman vetoa, mikä myös hieman nopeuttaa ampumista. Jos Auer olisi käyttänyt tähtäintä ja laukaisulaitetta hänen tuloksensa olisi ollut vielä huonompi, luultavasti kaksi nuolta viittä vastaan.

Teimme myös toisenlaisen kokeen, jossa kumpikin asetti nuolen valmiiksi jänteelle ja ampui sen startin jälkeen mahdollisimman nopeasti kohteeseen. Minulla ei ollut kertaakaan mitään ongelmia ehtiä ennen Aueria. Olin itsekin yllättynyt siitä, että ero oli niin selvä. Käytännön metsästystilanteissa on huomattu sama ilmiö, talja on useimmiten tarkempi mutta sillä ei ehdi aina mukaan nopeisiin tilanteisiin, ja joskus tämä ratkaisee pelin primitiivijousen eduksi. Jousten ja nuolten kohdalla ei ole yhtä oikeaa tai parasta vastausta kaikkiin ongelmiin. Jokainen ratkaisu sisältää myös omat haittansa.

Kävimme Auerin kanssa myös radalla ampumassa tarkkuutta ja hänen tuloksensa olivat tietenkin keskimäärin parempia, mutta aina silloin tällöin ammuin intiaanijousellani tarkemman sarjan kuin Auer taljallaan. Olin odottanut, että talja olisi ollut tässä suhteessa täysin lyömätön, mutta niin ei käynyt.

Perinne ja murros
"Valkoisen miehen" jousiammunnassa englantilainen pitkäjousiperinne hallitsi aina 1940-luvulle saakka, kunnes Hickman, Nagler ja Klopsteg julkaisivat 1947 tutkimuksensa "Archery: The Technical Side". Vasta tuolloin kyettiin uusien menetelmien avulla selvittämään, mistä jousiammunnassa on kysymys teknisenä ilmiönä. Vaikutus oli vallankumouksellinen, sillä monet englantilaisen perinteen sanelemat ratkaisut osoittautuivat puutteellisiksi. Tosin jo 1920-luvulla oli USA:ssa ilmennyt yrityksiä kokeilla ja kehittää pitkäjousiperinteestä poikkeavia ratkaisuja.

Tämän jälkeen kehitys kulki kahteen suuntaan. Toisaalta etsittiin ennakkoluulottomasti uusia materiaaleja ja muotoja välineiden kehittämiseksi entistä tarkemmiksi ja tehokkaammiksi. Toisaalta perinteen murtuessa syntyi uusi sukupolvi, joka ryhtyi kokeilemaan myös muita historiallisia jousityylejä.

Insinöörit saavuttivat hyviä tuloksia mutta etenkin taljajousten tullessa markkinoille1970-luvun vaihteessa tapahtui ideologisia ylilyöntejä. Uutta tekniikkaa mainostettiin joka suhteessa ylivoimaiseksi. Klassiset jousisankarit Tsingis-kaanista Howard Hilliin eivät olleetkaan mitään. Yksinkertaiset jouset, joilla halki vuosituhansien oli kaadettu ja rakennettu imperiumeja, eivät jousiteollisuuden ja markkinamiesten mukaan enää "kelvanneet" kanijahtiin. Tämä asenne näkyy yhä USA:ssa joissakin osavaltioissa, joissa esim. kivikärkien käyttö metsästyksessä on kiellettyä, vaikka ne oikein tehtyinä leikkaavat erittäin hyvin, jopa paremmin kuin metallikärjet.

Elin läpi 1970-luvun primitiivijousi kädessä ja kokemus oli mielenkiintoinen. Tuo vuosikymmen oli luultavasti syvin aallonpohja puujousialan historiassa. "Edistys" oli kova sana koko yhteiskunnassa. Henkilö, joka käytti puujousta ja -nuolia sekä teki ne itse oli kehitystä vieroksuva taantumuksellinen, joka ei tiennyt paremmasta. Tuolloin en itsekään uskonut varhaiskantaisen jousiammunnan tulevaisuuteen, vaikka jatkoinkin sinnikkäästi vaiston ja vietin ajamana. Vuosikymmenen lopulla hankin kuitenkin vastakaarisen lasikuitujousen ja alumiininuolia, mutta ne jäivät vieraiksi. Alumiininuolet eivät edes kestäneet maastoammuntaa, mikä oli mieluisin harjoittelumetodini. Syrjähyppy jäi lyhyeksi.

Primitivismin paluu
Primitivismin vastaisku oli jo alkanut Yhdysvalloissa. T. M. Hamilton julkaisi teoksen "Native American Bows" vuonna 1972. Se oli ensimmäinen merkki kiinnostuksen kasvusta puujousia kohtaan. Kirja myytiin pian loppuun. Varsinainen käännepiste oli kuitenkin Reginald ja Gladys Laubinin teos "American Indian Archery" 1980. Sen jälkeen sadat ja tuhannet uudet tekijät astuivat areenalle ja kirjallisuuttakin alkoi tulla kiihtyvällä tahdilla. Tein 1982 ensimmäisen jännevahvisteisen jouseni Laubinien ohjeiden mukaan ja pian muutamat muutkin Suomessa alkoivat tehtailla näitä aseita.

Laubinien kirja muutamine vastaavine seuraajineen oli tärkeimpiä syitä siihen, että puujousien renessanssi sai vahvoja intiaanivaikutteita niin Amerikassa kuin Euroopassakin. Aikaisemmat jousivillitykset 1800- ja 1900-luvuilla perustuivat lähinnä englantilaiseen perinteeseen.

Koko 1980-luvun ajattelin, että primitiivijousi on ainoa oikea jousi, mutta näkökulmani on avartunut viime vuosina. Tietty "aselajiylpeys" on itsestään selvää, mutta eri henkilöillä on erilaiset tarpeet, eikä yksi ratkaisu sovi kaikille. Jousiammunta ja -metsästys eivät voisi nykymaailmassa olla niin suosittuja kuin ne ovat ilman välineiden teollista tuotantoa. Ilman "teknojousia" jousta ei olisi 1900-luvun jälkipuolella kenties lainkaan noteerattu juridisesti metsästysvälineenä. Myös metsästyksen vastustuksen lisääntyminen pakottaa kaikkia metsästäjiä tiivistämään rivejään, oli henkilökohtaisena aseena sitten kivääri, jousi tai kivipuukko.

Itselleni suurimman tyydytyksen kuitenkin antaa primitiivinen jousi, jonka on oltava omaa käsialaa. Se tuntuu persoonallisuuden jatkeelta ja liittää oman elämän saumattomasti samaan jousisukupolvien ketjuun, jossa on jo ainakin 400 lenkkiä. Primitiivijousi liittää tekijänsä myös osaksi luontoa sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä missä tahansa liikkuukin, taipumuksena on pitää silmällä hyviä nuolipuuvesaikkoja, sulkienhankintamahdollisuuksia tai piiesiintymiä. Ratkaisu on antoisa mutta vaatii paljon aikaa. Aina on kuitenkin niitä, jotka haluavat kohdata jousimetsästyksen äärimmäisimmän haasteen ja seurata luola- ja apinamiesten esimerkkiä.

Järjestö- ja kilpailutoiminta
1970- ja 1980-luvuilla puujousia käytettiin Suomessa (pikkupoikien kaaripyssyjä mukaan lukematta) lähinnä Pohjois-Amerikan intiaanikulttuureita tutkivien ja harrastavien parissa, vaikka myös joitakin yksinäisiä susia lienee ollut. Inkpaduta-klubin parissa käynnistettiin kilpailutoiminta 1988. Tarkkuusammunta ei ollut ainoa laji, vaan kilpailtiin myös nopeudessa ja pituusammunnassa.

Jo 1970-luvun alussa oli ryhdytty tasankointiaaniesikuvien mukaisesti pelaamaan jousin ja nuolin survival-peliä, missä alkuperäisten puupäisten kolkkien sijasta käytettiin kuitenkin nahkatupella pehmustettuja nuolia. Tämä Seppo Haltsosen käynnistämä jalo urheilu- ja kamppailulaji on suomalaisten vaikutuksesta levinnyt myös Saksaan. Nykyisin myös keskiaikaharrastajat ja roolipelaajat käyttävät jousta samaan tapaan "taisteluvälineenä".

Vuonna 1992 Turussa Kuralan Kylämäessä pidetyn jousikurssin jälkeen länsirannikolla alkoi olla primitiivijousitoimintaa. Survival Kilta oli järjestänyt Kuralassa ensimmäiset primitiiviasekilpailut 1991, aseena vipukeihäs, ja toiminta on jatkunut seuraavina vuosina. Vipukeihäs ja linko ovat jääneet syrjemmälle aktiiviharrastajien vähyyden vuoksi ja kilpailu on muuttunut pelkästään primitiivijousikisaksi. Arkeologi Markku Ikäheimon isännöimän kilpailun osanottajamäärä on kasvanut hiljalleen ja tapahtuma on saanut kiitettävästi julkisuutta Turun seudulla. Jousimetsästäjäpiireissäkin tunnettu Petri Kokkinen on ollut Kuralan kuningas voittaen ylivoimaisesti neljät peräkkäiset kisat 1993-1996.

Markku Ikäheimo ja Turkka Tuominen ovat käynnistäneet Turussa 1997 ampumanäytöstoiminnan keskiajan hengessä. Ryhmän nimenä on ollut "Kaarle Knuutinpojan jousiampujat". Syksyllä 1997 Gero Geickin aloitteesta luotiin jousimetsästysryhmä, joka nimettiin myös Kaarle Knuutinpojan mukaan. Kaarle Knuutinpoika (1408-1470) oli mahdollisesti Suomessa syntynyt Ruotsin kuningas. Hän asui Viipurin linnassa kuusi vuotta, kunnes saavutti kuninkuuden 1448.

Varhaiskantaisista jousista ja nuolista on kirjoitettu Suomessa jonkin verran, mutta tässä yhteydessä mainittakoon vain Johanna Sepän pro gradu -tutkielma "Poikkiteräisten kvartsinuolenkärkien tehokkuus" (Helsingin yliopiston arkeologian laitos, 1995). Kyseessä on kokeellinen tutkimus mesoliittisen ajan suomalaisista kvartsinuolenkärjistä. Seppä harrastaa jousiammuntaa Euroopan mesoliittisen ajan tyylisillä välineillä, joita hän myös valmistaa.

Lopuksi mainittakoon, ettei primitiivijousikaan ole haasteellisin mahdollinen metsästystapa. Yhdysvalloissa jotkut ovat menneet vielä pidemmälle ja metsästävät jääkautiseen tapaan vipukeihäin. Eräissä osavaltioissa on vipukeihäälle oma muita aikaisemmin alkava metsästysaikakin. Peuran kokoista riistaa on tapettu myös paljain käsin, niin Pohjois-Amerikan intiaanit kuin valkoiset turkismetsästäjätkin tekivät joskus näin olosuhteiden pakosta.

Kisat Kuralassa 1998
Turussa Kuralan Kylämäen museoalueella on lauantaina 29. elokuuta 1998 avoin primitiivijousikilpailu alkaen kello 13. Ilmoittautuminen ennen kilpailua Markku Ikäheimolle (puh. koti 02-2542 406 ja työ 02-2620 422). Ilmoittautua voi myös paikanpäällä ennen kilpailun alkua. Osallistumismaksu 20 mk. Kilpailussa ammutaan vaihtelevilla etäisyyksillä olevia eläinkuvia ja muita maaleja, kolme nuolta per maali. Naiset, miehet ja nuoret (alle 15-vuotiaat) kilpailevat omissa sarjoissaan.

Nuolten on oltava puuta tai ruokoa, ei muovinokkeja eikä muovisulituksia. Jousen on oltava puuta tai sarvea, eikä siinä saa olla nuolihyllyä. Nuoli ammutaan käden päältä. Jousen selän vahvikkeena saa olla jänteitä tai muita luonnonkuituja. Jousenjänne saa olla tekokuitua, mutta luonnonmateriaalit ovat suosituksena. Laukaisulaitetta tai muita ammuntaa helpottavia lisävarusteita ei saa käyttää.

Eläinkuvissa pisteet lasketaan siten, että punaisella merkitty vitaali-alue antaa 2 pistettä ja hiusviivan sisäpuolinen alue yhden pisteen.

Takaisin ylös